Äiti oli 11-vuotias, kun talvisota alkoi. Hän oli kuusilapsisen sisarussarjan toiseksi vanhin. Hänen isänsä – isoisä, jota en koskaan tavannut – sairasti keuhkotautia ja vietti pitkiä aikoja Härmän keuhkotautiparantolassa. Kohtuullisen kokoisen eteläpohjalaismaatilan hoitovastuu jäi lapsikatraalle, jonka vanhinkaan ei ollut täyttänyt vielä viittätoista.
Jatkosodan riehuessa Väinölänkin tilalle sijoitettiin vuoden 1942 paikkeilla neuvostoliittolainen sotavanki Aleksei.
Leningradissa vossikkakuskina työskennelleen miehen piti auttaa tilan töissä. Äiti kertoi, ettei Aleksei ollut töille kovin perso, mutta hevosten kanssa hän oli hyvä. Osasi käsitellä talon vihaista, ”ruattalaasista ostettua” Hurri-ruunaakin.
Sotavankien tarkastajat kävivät säännöllisesti katsomassa, kohdellaanko vankeja ohjeiden mukaan. Ja sanomistahan löytyi.
Aleksei oli majoitettu kesäksi talon aittaan. Vangin olisi pitänyt olla öisin lukkojen takana, mutta Väinölässä – kuten muissakin kylän taloissa – he saivat kulkea vapaasti. Sotavangit kokoontuivat seurustelemaan keskenään milloin kenenkin luo. Lisäksi äidin veli oli vaihtanut lakkia Aleksein kanssa ja kulki kylilläkin vangin lakki päässään. Sitäkään tarkastajat eivät katsoneet hyvällä.
Aleksei oli iloinen ja nauravainen veikko.
Minullekin äiti opetti laulun, jota Aleksei lauloi ”aivan nuotin vierestä”, kuten musikaalinen äitini moitiskeli. Venäjänkielistä tekstiä ei kukaan ymmärtänyt, eikä sitä osannut myöhemmin tulkita venäjän kielen tulkkikaan. Minä muistan tuon rimpsun yhä.
Kun rauha viimein solmittiin, vangit oli palautettava takaisin Neuvostoliittoon. Aleksei oli asiasta hyvin huolissaan ja peloissaan. Hän arvasi, mikä kohtalo häntä Stalinin Neuvostoliitossa odotti.
Eikä kukaan Väinölässäkään odottanut kuulevansa Alekseista sen koommin.
