LIMINKA – Saa tytär tämän kohta hoitaakseen Espooseen. Minä jo jäähdyttelen, Timo Koivisto naurahtaa sulkiessaan varaston ovea.
”Rätei ja lumpui” – joita alikersantti Hietanen Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan varusvarastokohtauksessa ihmetteli – ovat olleet Koiviston arjessa jo 2000-luvun alusta saakka. Vuonna 2003 hänen omistamansa Myrsky-Filmi Oy teki Tehtävä Ojatjoella -dokumentin kaukopartiotoiminnasta.
Elokuvaa varten tarvittiin pukuja. Sittemmin Koivisto hankki niitä lisää. Nyt varastossa on satakunta suomalaista, venäläistä ja saksalaista sotilaspukua – niin ensimmäisestä kuin toisesta maailmansodasta.
– Aitoja pukuja on vain osa, sillä sodassa käytössä olleet puvut eivät kestä kulutusta. Ne päällä voi vain patsastella. Aidot reprot sopivat taistelukohtauksiinkin, hän luonnehtii.
Esimerkiksi lottapukuja Timo Koivisto teetti lisää Kiinassa. Eroa alkuperäiseen ei ole helppo huomata.
– Jälki oli hyvää. Siellä vaatturi löysi myös lähelle oikeaa olevaa kangasta.
Runsas pukuvarasto on liminkalaiselle elokuvantekijälle tarpeen, sillä vuosien varrella Koiviston tuotantoyhtiön käsissä on syntynyt pitkä liuta dokumentteja ja elokuvia. Suomen sotahistoriaa niistä käsittelee kymmenen.
Parhaillaan työn alla on uusi dokumentti sotilaspojista ja pikkulotista. Se saa ensi-iltansa toukokuussa.
– Seinäjoen suojeluskuntamuseosta löytyi negatiivifilmiä, minkä sisällöstä ei ollut tietoa. Saimme dokumenttiin aitoa materiaalia sotilaspoikien harjoituksista sodan aikana.
Kuvausprojekteista kertoessaan Timo Koivisto silminnähden innostuu. Sotahistoria on vienyt miehen mukanaan. Myös siksi, että hänen isänsä toimi sotilasmestarina viime sotien aikana.
– Tämä on ollut meidän tapamme tallettaa sotahistoriaa.
Pukuvokraajia ei Suomessa juuri ole. Suomen suurin toimija, Varusteleka, on lopettanut vuokraustoiminnan. Koivisto epäileekin oman kokoelmansa olevan suurin, mistä pukuja on mahdollista saada.
– Niitä menee erilaisiin näytelmiin, juhliin ja tapahtumiin. Finnkino vuokrasi paljon pukuja työntekijöilleen itsenäisyyspäivän näytöksiä varten.
Koivisto korostaa kokoelmassaan olevien pukujen autenttisuutta. Hän on harmissaan, että toisinaan produktioissa käytetään vääriä pukumalleja.
– Vahinkoa ei pitäisi päästää syntymään. Kun joku tekee yhden asian väärin, toinen kertaa sen.
Esimerkiksi Mannerheimin puvun Timo Koivisto valmistutti Kokkolassa. Mitalit työsti kultaseppä. Kaikki on prikulleen kuten ylipäälliköllä – kauluslaattojen oikeaa väriä myöten.
– Harva tietää sitäkään, että viime sodissa Suomen armeijalla oli käytössään viittä erilaista pukumallia. Yleisin oli vuonna 1936 käyttöönotettu malli. Mutta kun takkeja tuli eri paikoista, myös mallit vaihtelivat. Lisäksi käytössä oli myös vuoden 1927 suojeluskuntapukua.
Ja jos jollekin on pistänyt silmään, että elokuvissa suomalaisten puvut ovat hyvinkin vaalean harmaita, on historiallinen totuus toinen. Vuokrapukuja on pesty niin paljon, että alkuperäinen, tummanharmaa sävy on kadonnut.
– Jos väri olisi ollut vaalea, olisivat sotilaat olleet entistä helpompia maalitauluja.
Koivisto mainitsee toisenkin yleisen virheen. Rivisotilaalla oli käytössään suorat housut. Pussihousut kuuluivat upseereille.
– Tosin sodan aikanakin jo pukeuduttiin virheellisesti. Esimerkiksi kauluslaatat saattoivat olla pukeutumisohjesäännön vastaisia. Ei niihin silti puututtu. Sitä ei katsottua niin tärkeäksi asiaksi.
Uudesta Tuntemattomasta kerrottaessa on usein mainittu näyttelijäryhmän hakeneen oikeaa tunnelmaa asumalla sota-ajan olosuhteissa. Koivisto teki samaa jo yli kymmenen vuotta sitten.
– Kaukopartioelokuvaa kuvattaessa olimme viikon metsässä. Eläytyminen isien ja isoisien sotapolkuun tapahtui tosi hienosti.
Ei Koivisto aina ole ollut elokuvantekijä tai pukuvaraston hoitaja. Hän toimi vuoteen 1991 asti Haapajärvellä seurakunnan nuorisotyönohjaajana.
Kuvaaminen oli alkanut jo aiemmin. Vuonna 1986 hän ryhtyi avustamaan MTV-kanavaa. Kun kahden työn hoitaminen kävi liian raskaaksi, päätti Koivisto siirtyä kokonaan audiovisuaaliselle alalle.
Myöhemmin perheen lapsista Terhi innostui alasta. Nykyisin hän työskentelee Tanskassa, mutta tekee isänsä kanssa tiivistä yhteistyötä.
– Itse en ole syntynyt tietokone sylissä, vaan opiskellut alaa vuosien aikana. Alkuaikana ammattilaistason laitteet maksoivat omakotitalon verran. Siitä hinnat ovat pudonneet aika tavalla. Vuodet ovat sisältäneet ylä- ja alamäkiä. 90-luvulla alan yrityksiä syntyi kuin sieniä sateella, mutta olen ainoita, jotka ovat selvinneet tähän päivään. Minulle käyvät kaikki toimeksiannot, hääkuvauksista alkaen.
Timo Koivisto arvelee, ettei enää dokumenteissaan palaa sotahistoriaan. Tosin yksi aihe vielä voisi koukuttaa: Lapin sota.
– Sitä on käsitelty todella vähän. Erityisesti suomalaisten ja saksalaisten suhteen kuvaaminen kiinnostaa.
Myös sisällissota ja erityisesti Limingan ainutlaatuiset tapahtumat kiinnostaisivat. Sisällissodan tragediaan Koivistolla on oma sukulinkkinsä.
– Isoisäni joutui sodan päättyessä Tammisaaren vankileirille, missä hän myös kuoli. Olen yrittänyt selvittää hänen vaiheitaan, mutta hirveästi tietoa ei ole löytynyt. Sodan jättämiä haavoja ja muistoja on yhä, minkä vuoksi aihetta voisi vielä dokumentoida.
