TYRNÄVÄ Petrus Schroderus on laulanut niin yksityishenkilöiden kuin yritystenkin tilaisuuksissa, poliisin Youtube-videoilla ja kuntosalien pikkujouluissa. Kuutisen vuotta sitten mies esiintyi vielä kansallisoopperan riveissä. Kirkkojakin tenori on kiertänyt niin paljon, ettei niitä kaikkia voi mitenkään muistaa. Temmeksen kirkkoon mies ei tosin aiemmin ole päätynyt.
– Kirkko on aivan loistava paikka laulaa, niissä on pääsääntöisesti erittäin hyvä akustiikka. Tottakai se sillä tavalla eroaa muista tiloista, että ei siellä ihan mitä tahansa musiikkia pysty laulamaan. Jonkin verran pitää olla maalaisjärkeä.
Kirkossa voi aivan hyvin esittää kevyttä musiikkia ja rakkauslaulujakin, kunhan muistaa hyvät tavat. Musiikkityylilläkään ei sinänsä ole merkitystä, tärkeämpää on tiedostaa laulujen sanoma, tenori tuumii.
– Minun mielestäni olisi todella moukkamaista mennä laulamaan jotain, mikä olisi kirkon sanoman vastaista. Ihmisillä on erilaisia käsityksiä, niitä pitää kunnioittaa. Kaikkien täytyy saada toteuttaa itseään, mutta siitä huolimatta pitää arvostaa toisten ihmisten vakaumusta. Ketään ei pidä suututtaa ehdoin tahdoin.
Perjantai-illan konsertissa Schroderusta säestää Jouni Somero. Kaksikko on työskennellyt ennenkin yhdessä, mutta edellisestä yhteisestä esiintymisestä on ehtinyt vierähtää muutama vuosi. Säestäjä jää turhan usein liian vähälle huomiolle. Aiheettomasti.
– Tuollaisessa konsertissa säestäjä on ihan oikeasti puolet esityksestä. Säestäjä voi tuhota esityksen tai pelastaa sen. Olen tehnyt Jounin kanssa paljon keikkoja. Se on iso asia, kun säestäjään voi luottaa. Tuntuu hienolta esiintyä Jounin kanssa.
Vaikka takana on satoja konsertteja, esiintyminen jännittää tenoria edelleen. Tunnetta, joka keikan aikana valtaa mielen, ei voi sanoin kuvata. Se on valtava! Sitä seuraa helpotus ja helpotuksen jälkeen olo on tyhjä. Esiintymisen jälkeen on mukavampi olla omissa oloissaan. Tai käydä esitys säestäjän kanssa läpi.
– Tuskin sekään olisi hyvä, että esitys vedettäisiin läpi vasemmalla kädellä. Tottakai minulla on tietty varmuus tekemisissäni, mutta silti aina jännittää. Haluaisin, että yleisölle tulisi aidosti sellainen vau-fiilis. Ja varsinkin sellaisille ihmisille, jotka eivät ole minua aiemmin kuulleet. Se on suuri haaste, mutta jos sen pystyy toteuttamaan, niin se on mahtavaa.
Laulaminen – ja erityisesti klassinen laulu – on rankkaa fyysisesti, mutta myös henkisesti. Jännitys ei ole ainoa mieltä kaihertava asia. Eikä sen kanssa välttämättä pärjää yksin.
– Pitää miettiä, että tykkääkö ihmiset minusta. Koska jos ihmiset eivät tykkää, niin kukaan ei kuuntele, eikä kukaan tule keikoille. Se on aika iso juttu, että tällaisia täytyy miettiä. Siihen vaikuttaa sinun ihmisyytesi ja persoonasi ja se, miten toimit. Se on aika raskas taakka. Vaatii paljon selkärankaa, tukijoukkoja ja perheen ja hyvät ihmissuhteet, että jaksaa sitä.
Mutta ei pääse Schroderus helpolla päivätöissäänkään. Ei henkisesti, eikä fyysisesti. Seitsemän kansallisoopperavuoden jälkeen mies palasi poliisiksi kotiseudulle pohjoiseen. Päivittäinen kontakti ihmiselon nurjaan puoleen jättää jälkensä.
– Kun kohtaa päivästä toiseen ihmisten valheita ja järkyttävän paljon väkivaltaa, niin onhan se raskasta. Mutta siihen turtuu. Kyllähän sitä on aivan eri ihminen kuin 20 vuotta sitten. Kun joudut viemään kuolinviestin jollekin, jolta on kuollut kaikkein rakkain ihminen, niin ei siihen mitkään koulutukset auta. Eikä saisi liikaa tunteillakaan, koska sitten oma pää alkaa reistaamaan.
Poliisin ammatin kokonaisvaltaisesta vaativuudesta huolimatta mies ei vaihtaisi työtään mihinkään muuhun. Paitsi ehkä laulamiseen. Jaksamisessa auttaa työpari, koko työyhteisö ja tietynlainen äijämeininki.
– Meillä on sellainen ryhmä, että töissä on todella mukavaa. Ei minulla ole vaikeuksia mennä töihin. Olen meinannut päästä hengestäni muutaman kerran näiden vuosien aikana ja vaaratilanteita on riittänyt. Mutta se on laulamisen lisäksi ainoa asia, mitä minä osaan tehdä. En voisi kuvitella itseäni missään muussa työssä.
Äijämeininki voisi olla jollain tapaa sopiva termi kuvaamaan myös Schroderuksen esiintymistä. Siihen ei kuulu takapuolen ketkutusta tai ylimääräisiä krumeluureja. Pääosassa on laulu ja musiikki.
– Ei minulta luonnistu sellaiset ulkotaiteelliset jutut. Ihmiset tulevat kuuntelemaan musiikkia ja laulua, ei heitä kiinnosta minkä väriset vaatteet minulla on. Tumma puku, smokki tai frakki ja se on siinä. En minä suostu tekemään lähellekään kaikkea, mitä ehdotellaan. Minä laulan. Ja jos se ei riitä, niin se ei riitä. Siihen minä vedän rajan.
Tenoripoliisilta on tiedusteltu lukemattomia kertoja sitä, kumpi toimenkuvista on lähempänä sydäntä. Vastausta hän ei tiedä vieläkään. Silloin, kun päällä on virka-asu, lainvalvonta on tärkeintä. Silloin, kun mies astuu yleisön eteen, tärkeintä on laulaminen.
– Onhan se siitäkin kiinni, että minulla on perhe. Täytyy ajatella toimeentuloa. Olen ollut siinä mielessä siunatussa asemassa, että olen pystynyt tekemään kahta sellaista asiaa, mistä tykkään. Jotkut eivät saa ikinä tehdä sitä, mistä he nauttivat. Kyllä minä toivon, että saisin laulaa enemmän – niin kauan kuin henki pihisee – mutta siitä päättää yleisö, en minä.