On jo myöhä, mutta ei pimeää, koska shetlanninponi Pritneyn ja puolalainen risteytysponi Etolan tallikin on koristeltu jouluvaloin. Niiden omistaja, kirjailija Pirjo Suvilehto on näet Jouluihminen isolla J:llä. Niin isolla, että häneltä on ilmestynyt yhdessä Sari Kanalan kanssa joulukirja ”Sitä joulua en unohda” (Avain 2016).
Idea kirjasta kasautui pienistä palasista jouluisia ajatuksia. Jospa yksiin kansiin kokoaisi kirjallisuudesta löytyviä tarinoita, satuja, kuvauksia ja kansanperinnettä, jotka liittyisivät jouluun?
Pian Suvilehto keksi, että tarinoiden aihepiirejä voisi olla 24, niin kuin joulukalenterissa luukkuja.
Suvilehdon koko mennyt vuosi on siis ollut hyvin jouluntäyteinen. Hän on kolunnut kirjastoja ja divareita löytääkseen sopivia tarinoita, lukenut kymmeniä kirjoja ja tuhansia sivuja joulutarinoita. Hän etsi tarinoita, jotka eivät olisi kaikista tutuimpia.
– Eräs divarinpitäjä kysyi, miksi ihmeessä etsin jouluaiheisia tekstejä keskellä kesää, Suvilehto nauraa.
Kesäkuussa Suvilehdon lueskellessa kuvauksia lasten jouluista hänen äitinsä ehdotti – kai oikeanlaisen tunnelman luodakseen:
– Pitäisikö meidän leipoa tortut?
Uurastus kannatti, sillä parisataasivuinen kirja ilmestyi tavoiteaikataulussa.
”Sitä joulua en unohda” -kirjan luukkujen takaa paljastuvia teemoja ovat esimerkiksi musiikki, tontut, valo, maisema, köyhän joulu, joululehtiä ja joulupostia, hevoset, eläinten joulu, jouluvalmistelut, varjojen joulu, kaupungin joulu ja joulun historiaa.
Vaikka tarinat esimerkiksi lasten joulusta ovat pääasiassa valoisia, mukaan mahtuu myös tummia sävyjä. Varjojen joulussa kerrotaan sota-ajan niukkuuden, huolen ja surun sävyttämistä juhlavalmisteluista.
Laila Hietamies kuvailee ”Joulumuistoja”-kirjassaan:
Viime jouluna oli vielä sota, naapuritaloonkin tuotiin suruviesti rintamalta. Ja kun naapurin Reino tuli meille joulupukiksi, ja kun silloin tunnistin hänen äänensä, se oli kuitenkin outo, sillä ääni oli surullinen. Eihän joulupukin pitäisi olla surullinen.
”Pienten joulutouhut” -luvussa Astrid Lindgren kuvailee Vaahteramäen Eemelin kodin jouluvalmisteluja:
Ja sitten leivottiin leipää niin että pyörrytti, limppuja, siirappileipää ja hienoa ruisleipää ja sahramileipää ja tavallista vehnäleipää ja piparkakkuja ja pikkuleipäirinkilöitä ja marenkeja ja munkkeja ja joulutorttuja, niin kuka niistä kaikista lukua piti. Entäs kynttilät sitten. Eemelin äiti ja Liina valoivat melkein kokonaisen yön kynttilöitä, isoja ja pieniä kynttilöitä ja haarakynttilöitä, sillä nythän oli joulu ovella. Aatu ja Eemeli valjastivat Luukkaan halkoreen eteen ja lähtivät metsästä hakemaan joulukuusta, ja Eemelin isä meni riihelle ja penkoi esiin pari kauralyhdettä, jotka hän oli säästänyt varpusten varalle. - Hulluutta hulluuden päälle, hän sanoi. - Mutta pitäähän varpustenkin elää näin jouluna.
Suvilehto sanoo löytäneensä hienoja kuvauksia kirkkorekiajoista Raahessa ja Teuvo Pakkalan herkkiä kuvauksia lapsen kokemuksista joulun vietosta Oulun Kakaravaarassa. Vuosituhannen vaihteessa köyhienkin perheiden lapset kävivät jouluisin kerjuulla vielä köyhempien perheiden hyväksi.
– Erityisesti ihastuin kuvituksessa käytettyihin vanhoihin postikortteihin ja lehtileikkeisiin, jotka kertovat joulunvieton historiasta. Niitä etsin arkistoista ja kirjastoista.
– 1900-luvun alussa julkaistiin paljon joululehtiä, jotka sisälsivät hauskoja joulurunoja ja satiireja. Aina lehtien sisältö ei edes ollut kovin jouluista. Niiden parista löysin kokonaan uuden maailman!
Kirja ei ole pelkkää nostalgiaa ja joulutunnelman kohotusta.
Sieltä löytyy myös tarina salapoliisihahmo Kurt Wallanderista ja putkassa vietetystä joulusta. Yksinäisyydestä keskellä perhejuhlaa kertoo katkelma Minna Canthin novellista ”Lehtori Hellmanin vaimo”.
Eläinrakas ihminen kun on, Suvilehto halusi kirjaan myös jouluisia tarinoita eläimistä ja hevosista.
Joulu merkitsee tyrnäväläiskirjailijalle ennen kaikkea rauhaisaa tunnelmointia, joulumusiikkia, jouluvaloja, kynttilöitä ja paljon hyvää lukemista.
Myös perheen eläimet saavat Suvilehdon joulunvietosta osansa, mutta ilman samanlaista motkotusta kuin mitä Eemelin isän suusta kuului. Kirjailija on runoillut Pritneyn poniteatterissa hörähtelevälle pörröturkilleen seuraavasti:
Mamma laittaa pellavapuuroa, herkullista jouluruokaa. Pian, pian maistaa saan, myös omenoita tuokaa.
Oho, mikä tepsuttelee tonttulakki päässä, pitkin tallin käytävää, perässänsä partaukko, parta kuurajäässä?
Nauraa viikset valloillaan ja karsinoihin kolkuttaa, joka naulannykeröön paketin hän ripustaa.
Ripustaako ponin karsinaan, oi jännitys, nyt hys, kas mitä tapahtuu?
Ripsin rapsin räsähdys, tuikun liekin tuikahdus. Oi, kokonaiseen talliin syttyy joulun halivalo, jo loistaa koko talo.
Ja partaukko pakettinsa ponin kaulaan ripusta: ”S´il vous plais”, se kuiskaa ponin suippoon silkkikorvaan (nääs myös poni ranskan kielen jalon taidon taitaa)
ja jonkinlaisen hyvän joulun toivotuksen sorvaa, kas näin:
hyvää joulua ponit,
hyvää joulua tallin väki!