Olin lapsenlapseni kanssa liikkeellä, häntä lastenrattaissa lykäten, Kempeleessä Z-Maratonin aikaan. Noin viidenkymmenen metrin päästä näin kuinka juoksija on tuupertumassa aivan suorilta jaloiltaan maahan -maraton on kova laji. Tämä kaikki tapahtui ihan maratontalkoolaisten kohdalla, heidän silmiensä edessä.
En ole perillä kunkin talkoolaisen toimikuvasta enkä tämän tapahtuman järjestelyistä muutenkaan. Talkoolaisten auto oli kuitenkin parkkeerattu eräälle risteysalueelle ja konepellillä oli ajamisen kieltävä liikennemerkki. Tästä päättelin heidän vastuualueekseen kuuluneen ainakin liikenteen ohjaamisen. Miehiä oli auton ulkopuolella kaksi, tosin erinäisistä seikoista päättelin toisen miehen olleen juttelemaan pysähtynyt tuttu tälle varsinaiselle talkoolaiselle.
Juoksijan tuupertuessa kenttään miesten kohdalla, tällä varsinaisella talkoolaisella tuli kiire auton etupenkille soittamaan erinäisiin numeroihin. Itselläni meni vielä pieni tovi ennen kuin saavuin rattaideni kanssa juoksijan luo. Kertaakaan en nähnyt tämän talkoolaisen tulleen katsomaan tuupertunutta juoksijatyttöä – kyselemään vointiaan ja muuten auttamaan – en ennen omaa saapumistani enkä tapahtumapaikalla jo ollessani. Ymmärsin kuitenkin hänen soittavan ammattiapua paikalle ja keskityinkin itse siihen vähään, mitä tavallinen kansalainen tällaisessa tilanteessa voi tehdä. Tarkkailla vointia, rauhoitella, tarjota varjoa, vettä ja nostaa esimerkiksi jalat ylös -tässä tapauksessa lastenrattaita vasten. Tilanteen seuraaminen muutenkin mahdollisen tajuttomuuden, hengityksen tai sydämen pysähtymisen takia on mielestäni ensiarvoisen tärkeää tällaisissa tilanteissa.
Muutaman kerran kysäisin miehiltä, onko sitä ammattiapua jo saatu soitettua paikalle. Vastauksena oli kiroilua siitä, kuinka mikään numero ei vastaa, joihin oli yritetty soittaa. Tämä talkoolaisen tuttava pysyi hänkin visusti auton ja soittajatalkoolaisen luona kertoen välillä, kuinka ainakin kymmeneen numeroon oli jo yritetty soittaa. Niinpä soitin itse 112:een ja muutaman minuutin kuluttua ambulanssi olikin sitten paikalla.
Ambulanssin saavuttua talkoolainen vihdoin viimein saapuikin autettavan juoksijatytön ja ambulanssihenkilökunnan luo. Nyt hänelle oli tärkeää kertoa ambulanssihenkilökunnalle kuinka heidän tulisi laittaa hätävilkut päälle ja kuinka hän oli yrittänyt soittaa niin ja niin moneen numeroon. Kun itse olin vielä avustanut tyttöä kävelemisessään kantopaareille ja todennut tilanteen olevan hoitohenkilökunnan hallussa, lähdin tapahtumapaikalta pois.
Jäin miettimään asiaa niin sanotun maalaisjärjen ja kansalaisvelvollisuuden kannalta. Ehkä talkoolaisille oli annettu tietyt numerot, joihin soittaa, lääkintäavun tarpeessa. Omaan järjenjuoksuuni ei kuitenkaan tahdo mahtua, miksi pitää orjallisesti soitella erinäisiin numeroihin ainakin viiden minuutin ajan, koska akuuteissa tapauksissa meitä kansalaisia on opastettu soittamaan 112:een.
Ehkä vielä enemmän jäi kaivelemaan ihmisten välinpitämättömyys tällaisissa tapauksissa. Ehkä tämä talkoolainen näki, kuinka joku mies lastenrattaineen on tulossa pienen matkan päästä. Siitäkin huolimatta, mielestäni ensikohtaaminen tuupertuneen kanssa olisi kuulunut nimenomaan hänelle.
Itse sain hyvän mielen siitä vähästä, mitä tilanteessa pystyin tekemään tämän tuupertuneen juoksijatytön eteen. Avuksi pysähtyi myös pyöräilijänainen, kiitoksia hänellekin, tarjoten muun muassa juomaa autettavalle.
Ehkä tästä kaikesta tapahtuneesta, järjestävä taho voisi ottaa opiksi ja ohjeistaa talkoolaisia, kuinka toimia vastaavissa tilanteissa.
Toisaalta, turhankin hyväuskoisena, olen ajatellut asioiden priorisoinnin ja auttamisvelvollisuuden olevan itsestäänselvyys meille kaikille. Tämän tapahtuneen jälkeen sinisilmäisyyteni ihmisten kansalaisvelvollisuutta kohtaan koki huomattavan takaiskun.