Kun tyrnäväläinen Margareta Ylitalo 19-vuotiaana aloitti opiskelun Limingan Kansanopistossa vuonna 1895, oli maailma hyvin toisenlainen paikka. Kolme vuotta aiemmin perustetun, Suomen ensimmäisen suomenkielisen kansanopiston tarkoitus oli parantaa sivistystasoa ja lukutaitoa. Innokkaita nuoria riitti opiskelijoiksi, tyrnäväläisiäkin kansanopiston riveissä oli useita.
Sosiaalista mediaa ei ollut, mutta silti tuon ajan opiskelijanuoret osasivat tägätä (= merkitä joku toinen johonkin, esimerkiksi julkaisuun tai kuvaan). Viestejä ja piirroksia raapustettiin muistivihkoihin. Sellainen oli myös Margaretalla. Hyvin sellainen vastasi nykypäivän Facebookia, naamakirjaa.
”Sä olet neito, kaunoinen, ja sinisilmä herttainen. Mun lauseeni vähän arvoinen, se ehkäpä liekin viimeinen!” kirjoitti opiskelijakaveri Anna Sääski Margaretan vihkoon huhtikuussa 1895.
Tuntemattomaksi jäänyt kynäilijä puolestaan kirjoittaa puolestaan harmittavan lyhyestä opiskeluajasta.
”Lyhyt on Pohjolan talvinen päivä. Lyhyt on Pohjolan kesäinen yö. Lyhyt on meillä nuoruuden aika, lyhyempi sentään on pojalla aika, jonka hän impien seurassa viettää.”
Opistolla Margareta on saanut nimen Maria ja Maikki. Eräskin poika kirjoittaa:
”Marialle... Jos muille maille kuljette, ja tämän rivin näätte. Muistaa, että olihan tuo sekin yks poika Suomenmaan.”
Poika Pohjanmaalta jätti hänkin toiveen.
”Onni olkoon osanasi elämäsi retkellä. Potra poika kumppanina kuolemasi hetkellä.”
Katri Kaakinen on kirjoittanut: ”Hetken heiluu, kukkii vaan, kukka maassa juurillaan. Kaunis on, mutta miksi? Siksi, kun ei luotu ikuiseksi.”
Olga puolestaan toivoo: ”Kun onnen aaltoja soutelette ja menneitä aikoja muistelette, niin muistakaa minua olleena, vaikka olisin jo kuolleena.”
Margaretan pojanpoika, tyrnäväläinen Antti Matinolli hymyilee värssyjä lukiessaan. Kuolema on 1800-luvun lopun nuorten teksteissä usein läsnä. Se on ymmärrettävää, sillä se oli vahvasti arjessakin esillä. Kun Margareta syntyi tammikuussa 1876, olivat tuoreessa muistissa nälkä- ja katovuodet. Moni menehtyi kulkutauteihin, kuten koleraan. Lapsikuolleisuuskin oli yleistä.
– Olin kahdeksanvuotias kun Margareta kuoli, mutta en muista hänen koskaan puhuneen kansanopistoajoista, Matinolli miettii.
– Hän oli sellainen hyvin ystävällinen ja kohtelias ihminen. Hän ei varmaankaan nähnyt vihaista päivää. Helka-tätini on kertonut, että kun entisvanhaan liikkui paljon kerjäläisiä, antoi mummo aina ruokaa kaikille. Kerrallaan pihassa saattoi olla parikymmentä avuntarvitsijaa.
Opiston sivistys ei mennyt hukkaan. Nuorten kirjoituksissa esillä on vahvasti myös orastava kansallistunne. Matti Loppi kirjoitti Margaretan vihkoon marraskuussa 1895: ”Lemmi isänmaatasi voimakkaasti, se palkitsee lempesi runsahasti.”
Eemeli S. Tuomikosken kirjoitus on monimerkityksellisempi: ”Kyllä vastuksemme voittaa lempi, väsymätön työ. Kyllä aamu kerran koittaa, vaikka synkkä vielä on yö.”
Kaikkein voimakkaimmin runoissa, värssyissa ja ajatelmissa puhutaan kuitenkin rakkaudesta, ikävästä ja kaipuusta.
”Kun sä vihille astelet, ja sulhases silmiin katselet. Niin muista silloin minua, jok´usein muistan sinua”, raapusti P. Laitala Margaretan vihkoon maaliskussa 1895.
”Toverisi”, allekirjoitti J. Kauppila on oman tekstinsä:
”Oi jospa oisi sydämeni: Kirkas, kuin lähteensilmä, raitis kuin uusi oras, puhdas kuin kehdon lapsi. Niin, jos oisi sydämeni. Onni sydäntäsi seuratkoon.”
Tuntemattomaksi jäävä hurmuri on jättänyt tekstin: ”Sun silmäs säihkyväiset, mun muistoon sulkeutuu. Sun sydämesi jalo, mun rinnassa aaltoilee. Oi, jospa kerran saisi se sädellänsä luoda onnen, tyytyväisyyden kaipaavaan sydämeen!”
Toinen tuntematon tiesi, millainen on rakkaudeton elämä: ”Ohraisesti kaikki käy, kun ei tosi lempee näy.”
Muhoslainen Antti Rovala puolestaan varoitti rakkauden vaaroista: ”Sua neito vieno saartaa rakkaus. Väistä vaan niin nuorra ollessas, ettei suoa voita kavaluus.”
Margareta Ylitalon sydämen vei tyrnäväläinen Antti Matinolli. Pari vihittiin pian kansanopisto-opintojen jälkeen, 10.7.1896.
– Ylitalosta tuli Matinollin taloon emäntä ja täältä lähti Antin sisko Briita Ylitaloon emännäksi, kertaa sukunsa historiaa Antti Matinolli.
Hänelle on jäänyt Margaretasta monta mieluisaa muistoa. Kuten se, kun hän sai syntymäpäivälahjaksi isoäidiltään suuren määrän sokeria.
– Normaalisti sain päivässä kolme palaa, mutta tuolloin mummo antoi juhlapäivän kunniaksi enemmän. Sokeri oli vielä kortilla. Mummo asui etukamarissa ja istui usein kiikkustuolissa laulamassa. Täällä Pohjantähden alla oli hänen suosikkinsa.
– Sekin on jäänyt mieleen, että hän otti minut mieluusti mukaan kirkkoreissulle. Kerran lähdimme Vappu-nimisellä hevosella kirkkoon. Vappu oli kaikkein laiskin hevonen, mutta myös rauhallisin. Paimelan Elli oli mummolla kaverina. Matka hitaalla hevosella kesti Matinollilta kirkkoon toista tuntia, Antti Matinolli naurahtaa.
Margaretan kuolemakin jäi pienen pojan mieleen. Isoäiti nukkui kolme päivää putkeen, mutta heräsi kuolemaansa edeltävänä päivänä.
– Hän kutsui meidät vuorotellen vuoteensa viereen ja siunasi meidät. Hautajaisissa oli huomattava määrä ihmisiä. Sen muistan, että tarjolla oli muun muassa todella iso merilohi.
Palataan lopuksi vielä tyrnäväläisten opintointoon Kansanopistossa. Siihen tuli yhdessä vaiheessa tauko, Antti Matinolli kertoo kuulleensa. Kävi nimittäin niin, että eräät liminkalaiset jättivät tyrnäväläisille epämieluisan yllätyksen aidan kupeella säilytettyyn maitotonkkaan. Aterian yhteydessä yhdelle lautaselle tipahti maidon mukana ihmisuloste.
– Pariin vuoteen ei opistoon mennyt tyrnäväläisiä. Siihen aikaan köydenveto kuntien välillä oli aika rajua, Matinolli summaa.