Surun ja­ka­mi­nen hel­pot­taa

Kuva: VELI-JUKKA MUSTAJÄRVI

Marraskuussa, vuoden pimeimpään aikaan vietettävä pyhäinpäivä (aiemmin pyhäinmiestenpäivä) on Suomessa hiljainen ja harras päivä, jolloin omaiset vievät edesmenneiden läheistensä haudoille kynttilöitä, seppeleitä ja kukkia.

Kuolleiden muistelemisen lisäksi pyhäinpäivä muistuttaa jälleennäkemisen toivosta. Suomessa pyhäinpäivää vietetään aina 31. lokakuuta ja 6. marraskuuta välisenä lauantaina. Vuonna 2021 pyhäinpäivä on 6. marraskuuta,

Jumalanpalveluksissa muistetaan viime pyhäinpäivän jälkeen kuolleita seurakuntalaisia. Monissa seurakunnissa luetaan heidän nimensä ja heidän muistokseen sytytetään kynttilöitä. Tilaisuudet ovat avoimia kaikille, ja monilla paikkakunnilla on tapana, että kuolleiden omaiset kutsutaan jumalanpalvelukseen henkilökohtaisesti.

Kirkoissa pyhäinpäivä on ollut viime vuosina neljänneksi tai viidenneksi suosituin kirkkovuoden pyhistä.

Pyhäinpäivän juuret ulottuvat ensimmäisille kristillisille vuosisadoille. Uskonsa tähden kuolleiden kristittyjen muistopäiviä vietettiin heidän kuolinpäivinään. 300-luvulla ryhdyttiin viettämään erillisten muistopäivien lisäksi yhteistä kaikkien pyhien päivää.

Nykyään pyhäinpäivässä yhdistyvät kaikkien pyhien päivä ja kaikkien uskovien vainajien muistopäivä.

Myöhäissyksyisin on eri kulttuureissa vietetty juhlia, joissa liikutaan elämän ja kuoleman rajalla. Luontokin on kuihtumassa ja kuolemassa talven lähestyessä. Pohjoisen pallonpuoliskon pimeys muistuttaa sekin kuolemasta.

Kekri tai köyri on Suomessa vietetty myöhäissyksyn juhla. Elämän ja kuoleman juhlia maailmalla ovat myös amerikkalainen pyhäinpäivän aatto halloween, joka pohjautuu kelttiläiseen samhain-juhlaan, sekä meksikolaisen kulttuurin kuolleiden päivä, Dia de los Muertos.

Pyhäinpäivän tienoilla useissa seurakunnissa alkavat myös uudet sururyhmät. Sururyhmät kokoontuvat yleensä alle kymmenen kertaa noin puolen vuoden ajanjakson sisällä. Sururyhmäläisiä yhdistää kuoleman tuoma suru. Vaikka jokaisen suru on ainutlaatuinen, on useimpia lohduttanut kun surua on jaettu yhdessä.

Sururyhmää ohjaa pappi tai diakoni, mutta keskeisessä roolissa on ryhmäläisten keskinäinen vertaistuki.

Sururyhmässä käsitellään muun muassa surun vaiheita, tunnelmia ja ajatuksia liittyen läheisen kuolemaan, oman elämän järjestämistä ja elämän jatkumista. Joskus saattaa olla vaikeaa puhua lähipiirissään surustaan, joka ehkä on saanut tilaa vasta hautajaisten jälkeen. Sururyhmässä tunteille on tilaa. Ryhmissä sitoudutaan luottamuksellisuuteen, jotta ne tarjoaisivat surulle ja tunteille avoimen tilan. Tietoja oman seurakunnan sururyhmistä löydät seurakunnan verkkosivuilta.

Kirkko tarjoaa luottamuksellista keskusteluapua myös puhelimessa ja verkossa. Nämä valtakunnalliset palvelut ovat käytössä kaikkialta Suomesta.

Jokainen suree omalla tavallaan, ei ole olemassa yhtä tapaa surra oikein. Läheistä ihmistä sureva tarvitsee tilaa ja aikaa surulle. Parhaiten suruun voi ottaa osaa niin, että antaa toisille aikaa ja tilaa surra.

Parasta lohduttamista on se, että on läsnä ja kuuntelee toista. Myötätuntoa voi näyttää myös niin, että on avuksi käytännön asioissa. Suruun ei ole kaavaa, vaan jokaisella suru etenee omalla tavallaan. Suru ei tottele aikataulua tai sen kestoa ei voi tietää. Jollekin surusta tulee jokapäiväinen matkakumppani, jonka kanssa oppii ajan kanssa elämään. Surua voi ajatella matkana, jossa on ylä- ja alamäkiä. Siihen voi kuulua itkun, raivon, toivottomuuden ja pettymyksen lisäksi myös iloa ja naurua.