Mieleeni on jäänyt joskus aikoinaan kuulemani onnettomuus, jossa äiti heittäytyi rekan alle pelastaen näin tielle juosseen poikansa hengen. Mietin silloin ja joskus myöhemminkin tuon äidin viimeisiä ajatuksia. Ehkä hän ei edes kerinnyt ajatella muuta, kuin että hänen lapsensa on hengenvaarassa ja hänet täytyy pelastaa. Eikä muuta pelastuskeinoa ollut kuin syöksyä valtavien renkaiden alle.
Äidin suojeluvaistossa on jotakin raivokasta ja alkukantaista.
Samat adrenaliiniryöpyt virtailevat niin karhu- ja leijonaemojen kuin ihmisäitienkin suonissa havaitessaan jälkeläisensä olevan vaarassa. Ihmisäidin suojeluvaistot virittyvät myös silloin, kun lasta kiusataan tai vaikkapa hänen erityisiä ominaisuuksiaan ihmetellään.
Henkilökohtaisen adrenaliiniryöpyn koin viimeksi kesän lopussa, kun jouduin lopettamaan pihallemme luikerrelleen kyykäärmeen. Tonttimme sijaitsee ihanan mäntymetsän laidalla, mutta kuten usein, myös tuolla metsällä on toinenkin puolensa.
Ensimmäisen kerran kyyn eksyessä pihallemme, annoin sen madella takaisin metsään. Ajattelin sen olleen vain ainutkertainen mutta säikäyttävä reitiltä poikkeaminen.
Toisella kerralla käärme kerkesi karkuun ennen kuin me aikuiset ehdimme sitä nähdä. Kolmannella kerralla lasten taas paetessa huudon kanssa käärmettä nousi epäilys, että se oli asettautunut asumaan pihamme lähelle.
Käärmeilläkin on paikkansa ja tehtävänsä luonnossa, mutta ei lapsiperheen pihassa.
Olin kuullut huolestuttavia kertomuksia siitä, mitä käärmeen myrkky voi pienessä lapsessa saada aikaan. Tunsin, että suojellakseni lapsiani ja heidän kavereitaan, minun on pakko päästää tuo sihisevä sahalaitaluikero päiviltään.
En ole sitä tyyppiä, joka ohimennen kantapäällään polkaisee rikki käärmeen kallon, en todellakaan. Ampiaista isomman elävän elämään en ole aiemmin kajonnut.
Niinpä tuo tilanne oli minulle todella epämiellyttävä, kauhistuttava ja dramatiikaltakaan eivät tilannetta seuranneet säästyneet. Puolisoni puhelinkonsultaation jälkeen pakotin kaikki tahdonvoimani ja kädet täristen tein mitä tilanne vaati. Pitkät puistatukset kävivät läpi kehoni vielä pitkään jälkeenpäin.
Säälin- ja inhonsekaisissa jälkimainingeissa tunsin kuitenkin tehneeni voitavani lapsia suojellakseni. Eikä käärmeitä sen jälkeen pihallamme näkynyt.