Heitteli se elämä ennenkin ihmisiä paikkakunnalta toiselle, milloin työn, milloin rakkauden perässä. Ja jos huono onni kohtasi, elämän rakentaminen oli aloitettava alusta.
Näiltä ajatuksilta ei voinut välttyä, kun kuunteli Tommi Jämsän tarinointia Haapaniemen suvun vaiheista vanhimmasta tiedossa olevasta kantaisästä, vuonna 1654 syntyneestä Yrjö Antinpoika Pöllöstä tähän päivään. Yli 32 vuotta sukututkimusta harrastanut Jämsä kertoi suvun isälinjasta Karinkannan nuorisoseurantalolle kokoontuneelle noin 40:lle Haapaniemen suvun jäsenelle.
Jämsä esittäytyykin juhlaväellä Kustaa Robert eli Kustu Haapaniemen pojan, Eino Haapaniemen tyttären, Kirstin vävyksi. Kaikkia naurattaa.
Haapaniemen suvun juuret yltävät Kellon Pöllöön, josta on muutettu Kelloon muihin taloihin vuosina 1770-1820. Sukuhaara muutti Kellosta Hailuotoon, sieltä Revonlahdelle, takaisin Hailuotoon, Liminkaan ja lopulta Siikajoelle vuonna 1888. Suvun nimikin on vaihdellut aikana, jolloin sukunimien sijaan käytettiin talon nimiä: vuoteen 1770 esi-isät olivat Pöllöjä, vuosina 1771-1780 Hekkaloita, sen jälkeen lyhyen aikaa Haapaniemiä ja pariinkin otteeseen Vehkaperiä, kunnes jälleen Haapaniemiä vuodesta 1820 alkaen.
– Sen jälkeen nimi ei ole vaihtunut, Jämsä kertoo ja muistuttaa vuonna 1921 voimaan astuneesta sukunimilaista.
Suvun kantaisällä Yrjö Antinpika Pöllöllä oli Haukiputaalla neljäsosamanttaalin talo ja kuusi lasta. Heistä nuorimmaisen eli Antin, venäläiset veivät vangiksi Isovihan aikana.
Haapaniemen sukuhaara jatkui vuonna 1695 syntyneen Yrjön pojan Laurin kautta. Hänelle syntyi kahdeksan lasta, joista Juho muutti Haapaniemen taloon. Välillä hän oli isäntänä Hekkalassakin. Juhon poika Lauri taas kävi peräti kaksi kertaa vävynä Vehkaperän talossa naituaan ensin yhden, ja tämän kuoltua toisen talon tyttäristä. Hänkin kuitenkin palasi lopulta takaisin Haapaniemeen.
Kovia vaiheita eli Heikki Laurinpoika Haapaniemi, joka oli talollinen aina vuoteen 1834 saakka. Hän kuitenkin kuoli talottomana ja ruotuvaivaisena vuonna 1852. Syitä tähän vastoinkäymiseen voi vain pohtia: joutuiko hän jättämään talon, koska oli kirkonkirjojen mukaan tuomittu juopumuksesta? Vai oliko hänellä muista syistä taloudellisia vaikeuksia, joita vaikutti olleen jo hänen isälläänkin?
– Tällaistahan elämä on. Vuosikymmenien ajan rakennetaan hyviä asioita, kunnes kaikki yhtäkkiä romahtaa, Jämsä sanoo.
– Tästä tapauksesta lähti liikkelle kehityskulku nykytilanteeseen. Elämä oli aloitettava uudelleen, ja Heikin pojat muuttivat pois Kellosta – myös Heikki Heikinpoika Haapaniemi, joka muutti ensin Hailuotoon torppariksi ja sieltä Revonlahdelle ja lopulta Siikajoelle.
Siikajoelle muuttanut Heikki Haapaniemi oli sukujuhlaväen yhteisen kantaisän, vuonna 1879 syntyneen Kustaa Robert eli Kustu Haapaniemen isoisä. Kustusta tietoa ja muistitietoa olikin kosolti sukujuhlaväen tiedossa.
Limingassakin asunut Kustu muutti Siikajoelle vuonna 1888 ja jatkoi isänsä perustamaa Heikkilän tilaa 1900-luvun alussa. Tila oli hänen isäntäkaudellaan vaikuttava: navetassa oli kymmeniä lehmiä, tilan koko viljelysmaineen ja metsineen oli 200 hehtaaria ja palvelijoita tarvittiin. Taisipa pihaan nousta ensimmäisiä tiilinavetoitakin.
Kustu tiedettiin taitavaksi kalastajaksi, jonka myymä suolasilakka oli hyvässä maineessa Oulun torilla.
– Kustu tuli tunnetuksi koko maassa puna-apilan viljelystä. Hän aloitti sen 1920-luvun alussa ja menestyi hyvin, Jämsä kertoo ja huomauttaa, että tästä viljelykokeilusta kirjoitettiin paljon alan julkaisuissa.
Kustu tunnettiin myös Suomen vapaakirkon saarnamiehenä, joka saatettiin kutsua lasten kastetilaisuuteen raamattua lukemaan. Kyläläiset menivät hänen pakeilleen myös kolottavine jäsenineen: Kustu osasi ne korjata.
Kustu Haapaniemen lastenlapsilla ja lastenlastenlapsilla riitti paljon tarinoita ja muistitietoa vuonna 1951 kuolleesta esi-isästään. Sukujuhlassa keskusteltiin myös siitä, pitäisikö seuraavaa sukujuhlaa laajentaa kaksi sukupolvea taaksepäin. Tämä koettiin hyväksi ideaksi.
Jämsä muistuttaa, että hänen esittelemänsä Haapaniemen suvun sukututkimus koski vain isälinjaa:
– Äitilinjan puolelta Haapaniemen suku yltää Ristijärvelle, Hyrynsalmelle, Paltamoon ja Sotkamoon.
Sukujuhlan kokoon kutsunut, Kempeleessä asuva Jarmo Haapaniemi ketoo, että sukujuhlasta on vuosien varrella puhuttu paljon yhden jos toisenkin sukulaisen kanssa.
– Nyt saimme järjestettyä ensimmäisen kokoontumisen, ja kauimmaiset tulijat taitavat olla Vantaalta, Jarmo Haapaniemi laskeskelee serkkujaan ja pikkuserkkujaan sekä näiden jälkeläisiä.
– Ehkä puolet porukasta puuttuu.
Sekä Jarmo Haapaniemen että serkkunsa Liisa Haapaniemen mielestä sukujuhlissa on tärkeintä tavata jo entuudestaan tuttuja sukulaisia ja tutustua niihin, joita ei ole aiemmin tavannut. Pornaisissa nykyään asuva Liisa Haapaniemikin kertoo ollensa jo 40 vuotta ”pois täältä”. Molemmat ovat Kustun pojan, Eino Heikki Haapaniemen jälkeläisiä.
– Syntymäpäivillä nähdään sukulaisia aina silloin tällöin, ja vanhempani asuvat vielä Lumijoella. Joidenkin sukulaisten kanssa tulee pidettyä yhteyttä ja soiteltua, kertoo Liisa Haapaniemi.
Liisa Haapaniemeä naurattaa kovasti edesmenneen miehensä kanssa käyty ajatusleikki palaamisesta suvun vanhaan nimeen.
– Olimme molemmat opettajia. Mikä meille olisi ollut parempi sukunimi kuin Pöllö!
Serkusten mielestä on erittäin mielenkiintoista kuulla Tommi Jämsän selvitystä Haapaniemen suvusta. Mielenkiinto suvun varhaisiin vaiheisiin heräsi. Ja selvisihän illan aikana sekin, että sukututkija itsekin oli mutkan kautta sukua Haapaniemille: Hänen isoisänsä isoäiti Brita Jämsä meni naimisiin Kustu Haapaniemen isoisän Heikki Haapaniemen veljen, Jaakon kanssa!