Hailuoto – Otonhan nyt tuntevat kaikki, naurahtaa Otto Laurilan ystävä, Salli Mäkelä kertoessaan tämän lähestyvistä 90-vuotispäivistä.
Ja onhan Otto Laurila Laurila luotolaisille tuttu näky. Jokainen lienee nähnyt hänet vuosien varrella pyöräilemässä pitkin kylänraittia kauppa- tai muilla asioilla. Mies on asunut liki koko ikänsä Pölläntien varressa Laurilan tilalla. Synnyinkodissa on työnsarkaa riittänyt.
Vastikään 90-vuotissyntymäpäiviään viettänyt Laurila asuu palvelutalossa kirkonkylällä. On asunut yli kuusi vuotta.
– Elämä kotitalossa kävi vähän hankalaksi kun jalat alkoivat olla huonot. Lämmityksessä oli joka päivä iso homma, ja puut piti hankkia omasta metsästä. Huoneet olivat liian kylmiä talvisin.
– Eihän se aluksi mukavalta tuntunut muuttaa kotoa pois, vaan nytpä on huolia vähemmän. Kun totuin täällä olemiseen, olen viihtynyt.
Tällä hetkellä Laurilan kotitalo on Oton sisarpuolten ja siskon lasten kesäpaikkana. Otto Laurila esittelee valokuva-albumistaan ylpeänä näiden valokuvia. Monessa kuvassa hymyilee myös Otto itse sukulaistensa keskellä.
Sotaveteraanin elämänvaiheisiin on mahtunut ”sekä hyvää että huonoa aikaa”, kuten Otto Laurila itse asian muotoilee.
Isäänsä hän ei ole koskaan tavannut.
– Kertoivat, että hän olisi mennyt Neuvostoliittoon ja kadonnut sinne. Ei äiti hänestä juuri mitään minulle kertonut.
Ottoakin kiusattiin isättömyydestään, mutta niitä asioita hän ei halua sen enempää muistella.
Sen sijaan hän kertoo synnyinkodistaan. Tila oli perikunnan omistuksessa, ja Oton ja hänen äitinsä lisäksi samassa taloudessa elivät hänen isovanhempansa, tätinsä sekä enonsa vaimoineen ja lapsineen. Isolla tilalla töitä riitti ja myös työn tekijöitä.
– Jokainen tiesi paikkansa ja mitä pitää tehdä. Eno toimi työnjohtajana. Eihän noin iso yhteisö aina voi olla yksimielinen, mutta hyvin tultiin toimeen.
Kouluaikojaan muistellessa Otto Laurila kertoo tuon aikaisen koulunkäynnin eroavan huimasti siitä, mitä se on tänä päivänä.
– Silloin oltiin paljon ahdasmielisempiä kuin nykyään. Helposti meitä poikia pidettiin ilkivallantekijöinä. Ja kyllähän me joskus puhelinpylväisen eristeitä kivitimmekin – paitsi talvella, kun kiviä ei ollut saatavilla, Otto Laurila kihertää.
Jatkosodan loppupuolella Otto Laurilakin joutui kutsuntoihin. Samoihin aikoihin myös eno sai käskyn rintamalle.
– Minä en joutunut rintamalle, vaan Ahvenanmaan saariston länsilaidalle Enskärin linnakesaarelle, jossa oli tykkipatteristo. Meidän tehtävämme oli pitää silmällä laivaliikennettä ja etenkin saksalaisia laivoja. Käsky kuului, että jos laivasta tulitettaisiin, meidän pitää tulittaa takaisin. Onneksi saksalaislaivat purjehtivat ohi.
– Kai meitä hailuotolaisia laitettiin Enskäriin siksi, koska olimme tottuneet olemaan merillä. Ahvenanmaalaisethan oli vapautettu palveluksesta, mutta joitakin vapaaehtoisia siellä oli.
Lapin sotaan Oton ei tarvinnut osallistua. Kun rauha viimein solmittiin, se oli nuorukaisellekin iso helpotus. Laurilan perheessä tosin surtiin sitä, ettei eno ei palannut rintamalta kotiin.
– Häntä ei koskaan löydetty. Joku oli kuitenkin nähnyt hänen kaatuvan.
Enon kuoleman jälkeen Laurilan tila jaettiin sisarusten ja näiden perillisten kesken.
Sodan jälkeen elämä oli niukkaa.
– Kaikki oli säännösteltyä. Kankaita tai jalkineita ei ollut saatavilla. Ne pärjäsivät parhaiten, joilla oli maata. Kansanhuollon tarkastajat kävivät tarkistamassa viljelijöiden varastot, mutta ruokaa pantiin paljon piiloon. Salakauppa rehotti, ja kaikki siihen osallistuivat – jopa poliisit, joiden piti sitä valvoa. Jos mustan pörssin kaupasta jäi kiinni, sakothan siitä tuli, Laurila kertoo ja muistelee, miten Hailuoto-laivaan lastattiin kalaa Ouluun vietäväksi.
– Monta vuotta siinä meni, ennen kuin tavaraa taas oli normaalisti saatavilla.
Oton ollessa sotaväessä hänen äitinsä oli mennyt uusiin naimisiin. Otto Laurila sai myös kaksi sisarpuolta, joista hän puhuu lämpimästi.
– Hyvin tultiin toimeen myös isäpuolen kanssa, ja yhdessä tehtiin talon työt.
Sisaret kouluttautuivat ja lähtivät maailmalle, ja Otto jäi pitämään tilaa äitinsä ja isäpuolensa jälkeen.
– Aikoinaan meillä oli paljon lehmiä. Mutta kun olin yksin, pidin vain lampaita.
Vaimoa ja perhettä Otto Laurila ei tullut koskaan hankkineeksi.
– On se ollut parempi yksin. On saanut olla niin kuin on halunnut.
Aikuisiällä Laurila erosi kirkosta, koska ei hyväksynyt sen toimintatapoja ja esimerkiksi suhtautumista hänen isättömyyteensä.
– Neljäkymmentä vuotta olin siviilipuolella. Siskon kehotuksesta liityin kirkkoon, jotta vanhalla äidillä olisi mukavampi mieli.
Nykyään Otto Laurilan päivät kuluvat lukien. Salli Mäkelän piipahtaessa Otolla on usein sanomalehden tai aikakauslehden artikkeli valmiina jutun juureksi.
– Luen Kalevaa, Rantalakeutta ja Suomen Kuvalehteä. Vähän tahtoo lukemista haitata, että uni tulee kesken kaiken, Otto Laurila hymyilee.
Laurilaa mietityttää joskus maailman tilanne sotineen, pakolaisineen ja terroritekoineen.
– Ei sitä tiedä, mihin suuntaan tässä ollaan oikein menossa. En kuitenkaan näe sellaisia merkkejä, että isompi sota olisi syttymässä.
Mieltä askarruttavat hieman toisenlaiset huolenaiheet.
– Joskus lehdissä moititaan tapaa, jolla vanhuksia kohdellaan vanhainkodeissa. Välillä pelottaa se, että menen niin kehnoon kuntoon, etten yksin pärjää ja joudun samanlaiseen tilanteeseen.
– Kun loppu tulee, toivon että kuolen heti enkä jää muiden vastukseksi. Että voisin elää omillani loppuun asti.