Tänä lauantaina Limingan seurakuntatalolla järjestetään juhlat, jollaisia ei ihan joka päivä juhlita. Päivänsankarina nähdään liminkalainen Hilja Mällinen, joka täyttää pyöreät 100 vuotta. Hiljan tyttären Pirkko Juustilan kuuleman mukaan kyse on ensimmäisistä 100-vuotissyntymäpäivistä, jotka kotikylän seurakuntatalolla järjestetään. Miltä sadannen ikävuoden juhlistaminen tuntuu päivänsankarista itsestään?
– Onhan se vähän outoa. Eipä näitä tällaisia juhlia taida oikein paljon olla, hän tuumaa istuskellessaan kotisohvallaan Limingan palvelutalo Jussilassa.
Hilja iloitsee siitä, että saa viettää merkkipäiväänsä jälkeläistensä kanssa. Päivään osallistuu omat kuusi lasta ja heidän jälkikasvunsa.
– Meitä jälkeläisiä on jo viidessä polvessa, Pirkko-tytär kertoo.
Satavuotiaan Hiljan elinvuosiin on mahtunut monenlaista: niin iloja kuin surujakin. Perimmiltä juuriltaan hän kertoo olevansa rantsilalainen. Hänen äitinsä kuitenkin sairastui vakavasti, minkä vuoksi Hilja muutti tätinsä perheeseen Temmekselle ollessaan vain neljän vuoden ikäinen.
– Kovin montaa muistoa minulla ei äidistä ole. Sen muistan, kun hän kävi minua katsomassa Temmeksellä. Äiti oli menossa Ouluun sairaalaan ja kävi siinä matkan varrella minua katsomassa. Hän kampasi tukkani ja leikkasi tukkani lyhyeksi. Hänellä oli käyrävartinen piippu hampaissaan, Hilja muistaa.
Äidin kuoltua elämä jatkoi kulkuaan. Lapsuudesta päällimmäisenä mieleen on jäänyt työntäyteisyys.
– Aina piti olla töissä, eikä saanut leikkiä ihan oikeasti.
Toimeentulonsa Hilja hankki toimimalla piikana eri taloissa. Työn kautta sai ruoan ja asuinpaikan, mutta rikastumaan sillä ei päässyt. Ensin hän työskenteli Temmeksellä ja siirtyi sitten Ala-Temmekselle. Pari vuotta piiottuaan Hilja tunsi poltetta lähteä töihin Etelä-Suomeen. Maaseudun tulevaisuus -lehdestä hän bongasi palvelijan paikan, mutta työhön valittiinkin toinen tekijä. Mutta kohtalo toi Hiljan eteen jotain muuta: kiharatukkaisen nuorukaisen Niilo Johannes Mällisen, josta sukeutui hänelle sulhasmies.
– Syysmarkkinoilta ostimme kihlat 27. päivä syyskuuta vuonna 1937, Hilja latelee päivämäärän hetkeäkään epäröimättä.
Tuosta päivästä kertoo kirjahyllyyn aseteltu valokuva. Kehyksiin tallennetussa mustavalkokuvassa poseeraa onnellinen pariskunta.
– Niilo oli se ainoa mies minulle. Nyt olen ollut leskenä seitsemän vuotta. Ehdimme olla naimisissa 72 vuotta.
Kihlautumista seuraavana tammikuuna Niilo suuntasi armeijaan Kuopioon. Toukokuussa nuoripari vihittiin ja syyskuussa syntyi esikoistytär. Seuraavana vuonna kuultiinkin Mainilan laukaukset, jotka syöksivät Suomen sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Niilo lähti talvisotaan ja Hilja jäi Temmekselle anoppinsa luo asumaan. Perheeseen syntyi poika. Hilja jatkoi työtään piikana ja osallistui kotirintaman sotaponnistuksiin tekemällä taksvärkkitöitä armeijan hyväksi. Siitä muistuttavat seinälle ripustetut kunniakirjat: kotirintamaisen mitali ja sotaveteraanin ansioristi.
– Lapset olivat vielä tuolloin sen ikäisiä, ettei minun olisi tarvinnut niihin armeijatöihin osallistua, hän huomauttaa.
Perhe selvisi sotavuosista ja Niilo palasi kolmen sodan käyneenä kotiin. Alkoi jälleenrakentamisen aika.
– Sodan jälkeen ostimme maapalan Vehkamaalta ja rakensimme siihen mökin ja navetan. Naapurin emännät ilvehtivät isosta velasta, mutta minä ajattelin, että se on meidän omissa nimissämme, joten siihen ei ole kenelläkään sanomista, Hilja toteaa.
Perhe kasvoi ja maatilalle asettui enemmän kotieläimiä. Niilo kävi töissä tilan ulkopuolella. Hilja puolestaan hoiti tilaa ja kahdeksanpäistä lapsikatrasta.
– Päivät olivat töitä täynnä eikä siinä paljoa joutanut levähtelemään. Maatalon töitä tehdessä lapset olivat aina mukana. Lastenhoitajia ei silloin ollut. Raija-tytärkin pääsi heinätöihin mukaan jo viikon vanhana, Hilja hymähtää.
– Siellä Vehkamaalla me asuimme Niilon kanssa 50 vuotta. Sitten Liminkaan rakennettiin Jussila, jonne muutti Niilon sotakavereita. Päätimme muuttaa tänne, sillä Vehkamaalta oli seitsemän kilometrin matka kylälle. Myymäläauto lopetti kulkemisen ja kauppa-asiat piti aina hoitaa kylälle. Se kävi vaikeaksi, Hilja kertoo.
Nyt Jussilassa oleva asunto on toiminut naisen kotina 23 vuoden ajan. Hän on talon ensimmäisiä asukkaita.
– Täällä on hyvä asua, täällä saa kaiken mitä tarvitsee. Hoitajat tuovat lääkkeet ja ruokakin tulee valmiina ruokapalvelun kautta.
Hilja on ikäisekseen hyvässä kunnossa. Välillä terveys on kuitenkin reistaillut ja takana on huonompiakin kausia. Aiemmin kotisairaanhoitajat kävivät hänen luonaan neljä kertaa päivässä, mutta käynnit päätettiin vähentää kolmeen, sillä Hilja todettiin niin hyväkuntoiseksi. Lisäksi lapset vierailevat äitinsä luona tiuhaan. Jussilassa asuessaan Hilja on tehtaillut monenlaisia käsitöitä, mutta nyt niiden tekeminen on käynyt mahdottomaksi.
– En enää tahdo jaksaa siirrellä ompelukonetta eikä lankakaan löydä neulansilmään. Päivisin katselen televisiota ja välillä levähtelen.
Jalat kuitenkin kantavat ja muisti kulkee kirkkaasti. Valokuvia esitelläkseen satavuotias nousee kotisohvaltaan ja tarttuu rollaattorinsa sarviin. Mikä mahtaakaan olla hänen pitkän ikänsä salaisuus?
– Sitkeä työnteko, hän vastaa empimättä.