Tähän on monta syytä. Siljan mielenterveyttä on epäsuorasti epäilty. Hänelle on saatettu naurahtaa epäuskoisesti. Myös Siljan aviomies Jani on mielummin vaiti asiasta, joka mullisti koko perheen elämän pari vuotta sitten.
Silja haluaa kuitenkin kertoa oman tarinansa.
Silja ja Jani ostivat unelmiensa talon vuonna 2015. Isla-tytär oli silloin muutaman kuukauden ikäinen, ja parturi-kampaaja Siljalle remontoitiin taloon kotikampaamo.
Varsin pian perhe alkoi ihmetellä talon hajua. Kaikkien perheenjäsenten nenät alkoivat vuotaa, ja Islalla oli poskissaan usein punaiset läiskät.
– Ensiksi huolsimme ilmastointikanavan, mutta se ei auttanut. Aloimme aktiivisesti selvittää, missä on vika, Silja kertoo.
Perhe tilasi taloon homekoiran, joka merkkasi muutaman kosteusvaurion. Ne korjattiin, mutta tilanne ei parantunut. Sisäilmaongelman syyn etsintää jatkettiin.
Isla alkoi oirehtia enemmän. Hän oli itkuinen, hieroi silmiään ja raapi päätään. Islan posket olivat jatkuvasti lähes vereslihalla. Kun Isla alkoi puhua, hän valitti: ”Haisee!” Myöhemmässä vaiheessa puhekin alkoi taantua: selkeästi lausutut sanat muuttuivatkin epäselväksi muminaksi.
Myös Siljalla oli omituisia oireita. Hänellä oli päänsärkyä ja epämääräisiä kipuja. Hänen niskansa oli niin turvoksissa, että fysioterapeuttikin sitä ihmetteli. Kädet olivat kylmät ja puutuivat. Hän ei saanut nostettua esineitä pöydältä. Siljalla oli omituisia selkä- ja lonkkakipuja, ja välillä hänen näkönsä sumeni. Tutkimuksissa ei löytynyt oireille mitään syytä.
– Kävin fysioterapeutilla ja tein hänen määräämäänsä ohjelmaa. Silti tilanne ei parantunut. Viimein fysioterapeutti epäili, että minä kärsin joko ms-taudista tai sisäilmaongelmista.
Myös Janilla oli jatkuvasti erilaisia oireita flunssakierteestä silmätulehduskierteeseen. Hän kuintenkin työssäkäyvänä oireili vähemmän kuin kotona olevat Silja ja Isla.
Talossa tehtiin koko ajan remonttia ja etsittiin perheen huonovointisuuden syytä. Isla oli jo otettu pois homeongelmista kärsivästä päiväkodista, mutta hänen oireensa eivät hellittäneet. Perhe alkoi vakaasti uskoa, että ongelma on kodin sisäilmassa.
Perhe kävi jatkuvasti lääkärillä. Välillä epäiltiin, että oireet johtuvat Siljan ammatista; hän kun työskentelee kampaamokemikaalien kanssa.
– Mutta kun en juuri käyttänyt niitä, sillä pääasiassa leikkasin vain hiuksia, Silja huomauttaa.
Lääkärit suhtautuivat oireisiin usein kovin vähättelevästi. Siljalta esimerkiksi kysyttiin, onko hänellä harrastuksia. Eräs lääkäri nauroi, kun Silja epäili oireiden johtuvan sisäilmaongelmista. Toinen kehoitti Siljaa olemaan reagoimatta niin voimakkaasti.
– Miten sanot kaksivuotiaalle lapselle, jonka posket ovat vereslihalla, että et viitsisi reagoida noin voimakkaasti? Ei kukaan mene lääkärille itkemään tällaisia oireita, ellei hänellä oikeasti ole hätä! Kukaan ei nähnyt tilanteen vakavuttaa, eivät kaikki läheisetkään. Se oli järkyttävä painolasti.
Tilanne kärjistyi sinä päivänä, kun taloa remontoitaessa Jani kurkisti lattialaminaatilla peitetyn muovimaton alle. Perheenjäsenten oireet suorastaan räjähtivät päälle moninkertaisina. Seuraavana aamuna Jani käski Siljaa ja Islaa pakkaamaan tavaransa ja lähtemään pois.
– Samalla kun Jani lähti töihin, me otimme muutaman viikon tavarat mukaamme ja lähdimme myös.
Sen koommin perhe ei ole enää palannut kotiinsa asumaan. Myöhemmin otetuissa näytteissä muovimaton TVOC-arvo oli kahdeksankertainen raja-arvoon verrattuna, ja 2-etyyliheksanolin raja-arvo ylittyi yli kaksinkertaisesti.
Aluksi perhe kiersi asumassa sukulaisten ja ystävien luona. Monissa paikoissa he eivät voineet olla kovin pitkään, sillä oireet alkoivat sielläkin.
– Meillä oli kemikaaliyliherkkyys, joka pääsi kehittymään todella pahaksi. Me emme siedä esimerkiksi pesuaineiden tai muiden kemikaalien hajua enää lainkaan. Oireet loppuvat välittömästi, kun hajulähde poistetaan.
Perhe oli kahden kuukauden ajan kiertolaisina, kunnes löysivät kalustetun kaksion Oulun seudulta. Lupaavasta alusta huolimatta he alkoivat oirehtia sielläkin.
Nykyisessä asunnossaan he ovat pystyneet asumaan. Tosin yksi lahjoituksena saatu sohva on pitänyt viedä pois, koska esimerkiksi Isla sai poskeensa ihottumaa pötkötettyään vain hetken aikaa sohvalla.
Silja on löytänyt sosiaalisen median avulla vertaisryhmän, jossa on valtavasti vastaavia ja paljon dramaattisempiakin tarinoita. Kaikkien kokemus on sama: Heidän oireitaan ei ole otettu vakavasti ja heidän hätäänsä on vähätelty.
– Onhan tämä ollut sellainen asia, jota ei ole itsekään voinut käsittää. Koko elämä kääntyi nurin muutamassa kuukaudessa. Minulta meni työ, lapsen päivähoitopaikka, koti ja terveys. Olen itkenyt niin paljon, että minulla ei ole enää kyyneleitä, vaikka itkettäisikin. Tuntuu, että olen yhä shokkitilassa.
Tilanne on ollut koettelemus myös parisuhteelle. Jani on vastannut pääasiassa perheen taloudellisesta toimeentulosta, ja raha-asiat ovat surettaneet häntä. Silja taas on kantanut huolta eniten Islasta ja hänen tulevaisuudestaan.
– Mutta onneksi meillä on niin ihana perhe. Olemme tilanteeseen nähden selvinneet tästä tosi hyvin. Kun minulla on ollut huono päivä, Janilla on ollut parempi. Ja päinvastoin.
Silja sanoo, että hän olisi mielellään ottanut vastaan ammattilaisen apua, mutta lääkärikokemusten vuoksi se vaihtoehto oli poissuljettu.
– Koska en kestä enää yhtään kielteistä tai vähättelevää suhtautumista tilanteeseemme.
Perheen rahatilanne on tiukka, kun on maksettava sekä talon että nykyisen asunnon kulut. Tähän saakka he ovat kuitenkin selvinneet asuntolainan lyhennysvapaiden kuukausien ansiosta.
Siljan ja Janin taloa remontoidaan parhaillaan rakennusterveysasiantijan neuvoin. Hänet Silja löysi ahkeran etsinnän jälkeen, samoin kuin muitakin kemikaalialtistukseen perehtyneitä asiantuntijoita.
Vakuutukset eivät korvaa mitään perheen kuluja. Suurimman osan omaisuudestaan he joutuivat heittämään pois.
– Omaisuutemme painoi 1960 kiloa. Raskainta oli luopua kaikista Islan vauva-ajan tavaroista. Hänen lapsuutensa meni roskalavalle.
Silja sanoo, että olisi helpompaa jos tietäisi, miten tämä tarina päättyy. Mutta sitä kukaan ei tiedä.
– Todennäköisesti emme pysty asumaan talossamme enää koskaan. Sitäkin mietin, millaiseen kouluun voin Islan tulevaisuudessa laittaa.
Kun Silja, Jani ja Isla ovat päässeet oireita aiheuttavien kemikaalien läheisyydestä pois, he ovat parantuneet ”hirvittävästi”. Mutta jos he altistuvat vähänkään, oireet palaavat välittömästi. Silja sanoo, että tämän kokemuksen myötä hänen perusturvallisuuteensa on tullut sellainen vaurio, joka ei ehkä koskaan korjaannu.
– Kodin pitäisi olla turvapaikka, johon voi mennä kun asiat ovat huonosti. Minä en voi enää mennä kotiin pelkäämättä, että sieltä löytyy jotain, joka sairastuttaa meidät.
Koettelemuksensa keskellä perhe olisi toivonut saavansa apua ja tukea ahdinkoonsa.
– Joskus riittää vain sekin, että joku kysyy: ”Mitä sinulle kuuluu?” Tässä tilanteessa tuolla kysymyksellä on ollut arvaamaton arvo.