LIMINKA Marko Nielikäinen ei kauan miettinyt, kertoisiko hän haastattelussa vähän muustakin kuin valokuvistaan, joita postaa ahkerasti Limingan Facebook-sivuilla.
– Miksipä ei, sillä ei minulla ole mitään salattavaa tai hävettävää. Umpirehellinen ukko olen, mies myöntyy.
– Ainoastaan viinan takia olen valehdellut.
Kerrottavaa hänellä riittääkin, mutta tärkein niistä on tämä. Noin seitsemän kuukautta sitten hän jätti alkoholin. Kokonaan.
Päätöstä ei vauhdittanut lukuisat katkaisu- ja lääkehoitorupeamat. Kalja ja päihteet maistuivat silti. Raitistumispäätöksen sinetöi eräs tv-dokumentti.
Nielikäinen oli juopotellut viikon päivät ja istui kotonaan kohmelossa. Televisiosta tuli dokumentti Yläkerran Tuula. Se kertoi läheisriippuvaisesta Tuulasta, joka huolehti alkoholisoituneesta miehestään. Elokuvan lopussa Tuulan mies kuoli.
– Seurasin elokuvaa keskittyneesti. Ajattelin, että noin minullekin lopulta käy. Aloin itkeä.
Nielikäinen on nyt sitä mieltä, että dokumentin näkeminen oli parasta mitä hänelle on koskaan sattunut. Se kosketti niin syvälle, että raitistuminen onnistui kertapäätöksellä.
– Ja onhan minulla kaksi lasta. Ymmärsin, että minun on ajateltava heitäkin. Kaikkien päihderiippuvaisten pitäisi nähdä tuo elokuva!
Marko Nielikäisen lapsuus oli repaleinen. Hän näki alkoholismia ja väkivaltaa. Koulu ei maistunut. Hän varasteli kaupoista, koska se oli ainut konsti hankkia vähän taskurahaa.
Nielikäinen aloitti tupakanpolton ekaluokkalaisena. Jo kuudennella luokalla kalja oli vaihtunut Koskenkorvaan. Paljon tuli tehtyä ilkeyttä ja hajotettua paikkoja.
– Jälkeenpäin ajatellen taisin olla melkoinen adhd. Kotisääntöjä minulla ei ollut ikinä, ikinä ei edes käsiä käsketty pestä. Itse on pitänyt hunttailla, mikä on järkevää ja mikä ei.
– Peruskoulun taisin saada läpi säälistä, hän epäilee.
Peruskoulun jälkeen Nielikäinen lähti opiskelemaan LVI-asentajaksi ammattioppilaitokseen Kempeleeseen. Opiskelu ei kuitenkaan maistunut, ja pian nuorimies seurasi kaveriaan, joka oli lähtenyt Merikosken ammattioppilaitokseen Liminkaan. Nielikäinen lähti opiskelemaan kone- ja metallitekniikkaa. Hän suoritti opintonsa päätökseen hyvin arvosanoin.
Työelämässä Nielikäinen kuitenkin ajautui putkihitsaushommiin ja teki metallitöitä useiden yritysten palveluksessa Lumijoella ja Limingassa.
– Töitä olen tehnyt yli 20 vuotta, kertoo vuonna 1972 syntynyt Nielikäinen.
Sitten alkoi sairastelu. Vuonna 2007 hänelle puhkesi reuma, joka rajoitti liikkumista. Toimivaa hoitoa haettiin, ja lopulta apu löytyi biologisista lääkkeistä.
– Kivut lähtivät kokonaan pois. En tiennyt reumasta mitään näiden lääkkeiden ansiosta.
Vuonna 2011 Nielikäisen kurkku alkoi turvota. Ensiksi hän ajatteli sen olevan mononukleoosi, ja puudutti kipeää kurkkuaan ibuprofeiinilla. Työkavereiden usutuksesta hän lähti lopulta lääkäriin. Työterveyslääkäri otti ajoksesta ohutneulanäytteen.
– Kun menin lääkäriin kuulemaan tuloksia näin, miten lääkäri vastauksia lukiessaan hiljensi askeleitaan. Ajattelin että ei hyvältä vaikuta. Aggressiivinen syöpähän se olikin, nelosluokkaa, Nielikäinen muistelee.
Nielikäinen sai säde- ja solusalpaajahoitoa. Hoitojakson päätyttyä ja tuloksia ensimmäisestä kontrollikuvasta odottaessaan Nielikäinen ehti palata jo töihinkin.
Pitkän odottelun jälkeen Nielikäiselle ilmoitettiin, että myös keuhkoista on löytynyt kasvain. Oli otettava uudet kuvat.
Kuvauksissa paljastui, että keuhkoissa oli kolmessa eri kohdassa kasvaimia. Kunnon ohutneulanäytettä niistä ei saatu.
– Niiden sijainnin takia leikkaus tai sädehoito oli mahdotonta. Ainut vaihtoehto on käyttää solusalpaajahoitoa. Arvasin, että tämä on nyt menoa. Solusalpaajilla minulle haetaan vain jatkoaikaa.
– Lääkäri kysyi, tarvitsenko sairaalapastoria. Tyttökaveri parkui vieressä ja itsellänikin pääsi itku.
Hoito veti Nielikäisen erittäin huonoon kuntoon.
– En älynnyt maailman menosta mitään. Sain solusalpaajahoitoa niin paljon kuin munuaiset kestivät. Sitten munuaisarvot alkoivat nousta, ja hoidot jätettiin ”kesälomalle”, koska haitat olivat hyötyjä suuremmat. Minä lähdin kotiin kuolemaan. Niin ajattelin.
https://www.youtube.com/watch?v=27XPHOWaeX8
Kun kuolema häämötti edessä, Nielikäinen ei enää yrittänytkään hillitä alkoholin käyttöään. Stressi ja kuolemanpelko helpottivat, kun kallisti pulloa.
– Join viikonloppuisin, arki-iltaisin ja joskus päivisinkin. Pyhää arkea. Ei ollut monta sellaista iltaa, että olisin laittanut selvin päin nukkumaan. Viikonloppuisin sammuin sänkyyn, joskus arki-iltoisinkin. Silti kävin koko ajan töissä.
– Ei se päissään oleminen ole mistään kotoisin, varsinkin kun vertaa tähän nykyiseen mielentilaan ja järjenjuoksuun. Se on sellaista tyhjää tollotusta.
Kun Nielikäinen kävi kesälomatauon jälkeen kontrollikuvissa, hän yllättyi.
Sen koommin keuhkoissa kuin kurkussakaan ei näkynyt mitään huolestuttavaa. Syöpä oli kadonnut.
Lääkäritkin olivat ihmeissään asiasta.
– Ehkä minulla ei syöpää ollutkaan, koska keuhkoista ei saatu kunnon ohutneulanäytettä.
– Syöpä ei minua tappanut, mutta lääkärin puheet olisivat voineet sen tehdä. Ei ihmisen sairautta saa vähätellä eikä turhia toiveita elätellä, mutta liian jyrkkää kuolemantuomiota kenellekään ei pidä antaa, jos on mahdollista käydä toisinkin.
– Sellainen katkaisee siivet. Niin kävi minulle.
On kulunut kolme vuotta. Jos viimeiset keuhkokuvat ovat puhtaat, Nielikäiselle kirjoitetaan terveen paperit.
Raitistumispäätöksen tehtyään Nielikäinen muisti kymmenen vuoden takaisen harrastuksensa, valokuvaamisen. Hän kaivoi esiin uuden kameransa.
– Canon 80D kroppikennostokamera. Paras, mitä markkinoilla on. Kuvaaminen on kiinnostavaa, ja minulla näyttää silmää sille olevan.
Nielikäinen sanoo, että kameran kanssa liikkuminen selvittää hyvin hänen omia ajatuksiaan ja tuo hyvää mieltä ja tyydytystä. Ajokilometrejä saattaa päivän aikana kertyä useita satoja.
– Virkustun illaksi ja yöksi. Siksi minulla on aika paljon iltakuvia. Herään myös aikaisin aamulla kuvaamaan. Olen sellainen lepakko, mies nauraa.
– Ja minulla on kauhea intohimo tähän valokuvaukseen!
Nielikäinen on halunnut viedä suurentamiaan valokuvia myös Limingan terveyskeskuksen vuodeosastolle. Jotta ne ihmiset, jotka eivät ulos kenties koskaan enää pääse, voisivat vielä katsella kauniita maisemia.
– Toistaiseksi kuvat ovat olleet esillä alakerran aulassa. Mutta ehkä jonain päivänä ne voidaan viedä myös vuodeosaston huoneisiin, jonne ne haluan, Nielikäinen tuumaa.
Tällä hetkellä Nielikäinen odottaa TE-toimistosta päätöstä uudelleenkoulutuksesta. Biologiset lääkkeet eivät enää tepsi reumaan, joten paluu entiseen työhön ei onnistu.
– Minulla on tyttöystävä ja hyvät välin lapsiini. Kaikki on niin kunnossa kuin olla voi.
Menneisyytensä kanssa hän on sujut, joskin huono omatunto toisinaan vaivaa.
– En minä oikeasti ole paha ihminen. Nyt kun olen selvin päin, on aika hyvittää tekojani ja näyttää, millainen oikeasti olen.