Olipa kerran, vuosituhansien vaihteessa nuori ja ylpeä lukki. Se haaveili vielä joskus kutovansa verkon, josta se voisi sanoa: Suurin, kaunein ja mahtavin verkko, mitä maa päällään kantaa. Maailman uusi ihme. Minun! Niinpä nuori lukki neuvokkaasti hakeutui koppakuoriaisten isännäksi. Ja se kutoi… ja kutoi, mutta eivät koppakuoriaiset huomanneet verkon erinomaisuutta. Jäykäksi ja yksitoikkoiseksi moittivat.
Tästä sydämistyneenä lukki hakeutui isompiin tehtäviin. Paikka mehiläisten valtakunnan isäntänä oli avoinna. Timanttimehiläiset valitsivatkin lukin johtajakseen, kultamehiläisten siunatessa päätöksen. Aluksi lukki teki työtään ahkerasti. Se keksi mehiläisille monia uusia tehtäviä: Hunajaa oli saatava! Koko mehiläisten valtakunta työskenteli uudella innolla ja hunaja alkoi virrata.
Vuosi toisensa jälkeen sitä tulvi kennostojen täydeltä ja ylikin. Lukki esitti tiukkoja vaatimuksiaan. Jotkut mehiläisistä ajattelivat mielessään, että eikö mikään riitä. Lukki tarkasteli töitään ja huomasi samalla, että mehiläiset ovat vaatimatonta väkeä. Tähän olisi tuleva muutos! Käytännölliset hyönteiset tulisi johtaa suuruuteen ja kunniaan. Pienuus alkoi inhottaa lukkia.
Mehiläisten valtakunnassa oli kuitenkin monia pieniä yhdyskuntia: Peltomehiläiset, metsämehiläiset ja lampimehiläiset. Kaikki kuuluja hyvälaatuisesta hunajasta.
Lukki kutoi verkkojaan ja kuiskutteli sinne ja supisi tänne, kuinka pienuus on uhka. Vain keskittämällä yhdyskunnat päästään loistavaan tulevaisuuteen. Valtakunnan isoissa yhdyskunnissa hyristiin tyytyväisyyttä: Lukki jakoi hunajaa ja pesät laajenivat. Hunajan tuoksu alkoi houkuttaa mehiläisiä pitkienkin matkojen takaa. Pian valtakunnassa oli valtava tohina. Siipien värinä kuului kauas ja toukkia alkoi putkahdella ennätysvauhtia. Yhdyskunnat paisuivat ja paisuivat.
Sillä välin peltomehiläiset pörisivät vainioiden kasveista ja medestä nauttien. Metsämehiläiset tekivät ihmeen rauhoittavaa ja aromikasta metsähunajaa. Lampimehiläiset lentelivät kimaltavan veden äärellä luonnon ihanuuden keskellä. Työtä, työtä ja työtä. Iloisesti ja omaa ympäristöä ihaillen ja arvostaen pienissä yhdyskunnissa touhuttiin. Omaa vuoroa odottaen, isojen pesien uudistamisesta iloiten. Oli hienoa tehdä työtä suurelle lukille.
Lukki jatkoi kuiskutteluaan. Se kutoi verkkoaan ahkerasti. Tarpeeksi edistyttyään se tarjosi seittejään lakeijoilleen. Ne huomasivat tilaisuutensa tulleen: Tätä seittiä pitkin pääsen aurinkoa lähemmäs, jopa lukin viereen asti. Lukkia miellytti lakeijoiden hyväuskoisuus.
Ei kestänyt kauaakaan, kun lakeijat huomasivat olevansa lukin pauloissa. Kukaan ei voinut enää tehdä mitään, ilman että seittien värinä kutsui lukin paikalle. Moni tunsi pian tukahtuvansa. Viime hetkillä osa lakeijoista kuin ihmeen kaupalla sai itsensä repäistyä irti tuoksuvista, mutta niin tahmaisista seiteistä. Ne lennähtivät muihin valtakuntiin. Näin mehiläiset alkoivat menettää reippaimmat lentäjänsä yksi toisensa perään.
Jo alkoivat timantti-ja kultamehiläisetkin huomaamaan, että heidän ollessa hulluna hunajaan lukki oli kutonut verkkonsa heidänkin ympärilleen. Kuultuaan lukin kuiskutteluja ja niille hymyiltyään, kukaan ei osannut enää ääneen omaa nolouttaan ja erehtymistään toisille kertoa.
Erityisesti timanttimehiläisten johtaja oli pulassa. Sen sydäntä lähellä oli jäämehiläisten pörinä. Monien mielestä jäällä kiitäminen toisiin törmäillen oli hyvää ja terveellistä ajanvietettä. Hunajaa kun oli jo yllin kyllin. Innokkaasti jäämehiläiset pesässään kiersivätkin.
Hunaja vain tahtoi kylmässä huveta ja uuden tekeminen oli hankalaa. Ovelasti lukki lupasi jäämehiläisille hunajaa yhteisestä pesästä. Samalla lukki kuiskutteli: Kun autatte minua, niin kyllä hunajaa riittää.
Lukki kuiskutteli myös kultamehiläisten johtajattarelle, joka oli kovin mielissään lukin huomiosta. Lukin avulla se kohoaisi vielä kaikkien mehiläisten ohi vaikkapa kaikkien maailman mehiläisten johtoon. Se ei kuitenkaan huomannut, miten lukki keräsi sopivia uusia lakeijoita ympärilleen. Vanhat ja väsyneet saivat väistyä ja tilalle värvättiin nuorempia innokkaita mehiläisiä. Uudet lakeijat lukki kutsui yhäti laajenevan verkkonsa uumeniin. Kaiken varalta lukki aloitti vielä uuden verkon, joka esti lakeijoita kuulemasta tavallisten mehiläisten hyrinää. Myös kultamehiläiset huomasivat pian joutuneensa uuden verkon eri lokeroihin. Kaikki eivät enää saaneet kuulla lukin arvokkaita aivoituksia.
Lukin myrkkypussi oli täyttynyt. Pian olisi aika iskeä! Se oli alkanut vihata pienuutta kaikissa muodoissaan. Se kohdisti katseensa mielestään mitättömiin yhdyskuntiin. Sen mielestä palkituilla hunajapesillä ei ollut arvoa. Se arveli kuiskutelleensa jo kylliksi. Nyt oli aika tuhota pienet.
Pienet yllätettiin täysin. Uhkaus viedä kaikki pienimmätkin toukat suurten yhdyskuntien täytteeksi aiheutti pelkoa ja siipien kulumista jatkuvan värisyttämisen takia. Pienten onneksi suurpesät olivat ylikansoitettuja. Vielä pienet selvisivät.
Lukki synkistyi. Vielä tulisi viimeinen isku. Laatuhunajalla ei ole arvoa. Laatuhunajan tuottajat luulevat olevansa jotain. Kaikkien tulee kumartaa minua, Suurta Lukkia!
Kultamehiläisten ansiosta selviytyneet pelto-, metsä- ja lampimehiläiset jatkoivat työtään. Toukista pidettiin erityistä huolta. Ja pelkästään jo pesäpaikan otollisuuden ja luonnon, sekä raikkaan ilman ansiosta hunajan laatu pysyi korkeana. Toki pesien kunnostusta toivottiin, mutta olevaiseen oltiin tyytyväisiä. Monta hyvää hunajaideaa esitettiin, mutta lukin verkon läpi ne eivät kellekään kantautuneet. Muissa valtakunnissa huomattiin pienten yhdyskuntien hunajan maukkaus. Lukilta vain ei kiitosta mehiläisten menestyksestä kuulunut.
Lukin katkera viha kasvoi pienten menestyessä kaukaisissa kisailuissa. Ei kiitosta, hunajasta puhumattakaan. Aina isojen pesien kiireet ohittivat pienten pienet paikkaukset. Vuodet kuluivat ja pienet odottivat vuoroaan kärsivällisesti työstään ja toukistaan iloiten, varautuen pahimpaan.
Samaan aikaan lukki kiristeli seittejään. Henkeään haukkoen lakeijat julistivat sodan pienuutta vastaan. Myös timantti- ja kultamehiläiset uskoteltiin pieniä vastaan. Hunaja ei enää riittäisi kaikille. No, jäämehiläisille tietysti, mutta tavallisten mehiläisten kyseessä ollen…
Lukin kuiskuttelu alkoi jo elää omaa elämäänsä. Se kaikui verkon sokkeloissa: Milloin pienet pesät olivat kalliita, milloin vanhanaikaisia. Tutkijamehiläiset olivat asiasta osittain eri mieltä. Niiden mielestä pienille annettuun hunajaan verrattuna asiat olivat kehityskelpoisella mallilla. Tästä lukki sai ajatuksen! Pian kaikkialla kaikui sama surina: Pienet ovat saastuneita, pienet täytyy hävittää. Pienet toukat pelastavat isojen massapesien ongelmat.
Uusi aika koitti ja hunajavarannot romahtivat. Koitti tiukkuuden aika. Hunajan laadulla ei enää ollut merkitystä, tai sillä kuinka iloiten sitä tuotettiin. Kaikki valjastettiin hunajan massatuotantoon. Otettiin uusia lakeijoita arvioimaan mehiläisten tehokkuutta ja työn arvoa. Lukin kuiskeessa oli vain yksi viesti: On pienten syytä jos hunaja ei riitä kaikille. Vain suuruus voi meidät pelastaa. Samalla lukki ajatteli: Kohta on verkkoni valmis. Niin suora ja kaunis, ei kyhmyn kyhmyä. Ainutlaatuinen. Vain minun luomani! Pian pienet häiritsevät kohdat on suoristettu. Kukaan ei enää erotu joukosta. Kaikki siivet värisevät samaan tahtiin. MINUN TAHTIINI!
Aiemmin pois karanneet lakeijat olivat saaneet hengenheimolaisia. Monet kultamehiläisistä alkoivat väsyä. Verkon väärälle puolelle joutuminen alkoi vaatia veronsa.
Edelleen lukki vahvisti verkkojaan. Enää sen ei tarvinnut kuiskia. Kaikkea mitä se sanoi oli parasta pitää totena. Se, olivatko kaikki pienet pesät saastuneet, ei kiinnostanut enää moniakaan kultamehiläisiä. Kukaan ei kiistänyt lukin kaikuvaa ääntä: Kaikki pienet pesät ovat saastuneet! Seitit kiristyivät.
Vielä kerran kultamehiläiset muistelivat pienten pesien hyvää hunajaa. Lukki suuttui. Välienselvittelyssä vain lampimehiläiset säilyivät. Kaikkien yllätykseksi kultamehiläiset halusivat antaa kaikille mehiläisille mahdollisuuden lentää välillä lampimehiläisten seurassa luonnon keskellä. Nyt hunajaa olisi pienellekin. Se ei paljon kahta muuta pientä pesää lohduttanut.
Tämä oli lukille liikaa. Puoli ajast'aikaa se viivytteli lampimehiläisten asiassa. Ja sitten se iski! Jyrisevällä äänellä se kuulutti: "Lampimehiläiset ovat saastuneet! Niiden pesä on pilalla! Luonnolla ei ole mehiläisille mitään merkitystä!"
Eikä kukaan kultamehiläisistä saanut kysytyksi miten asian laita oikeasti oli. Vaikka isojen toukkia oli luonnossa toipumassa. Oli selvää, että lukin mahtikäskyllä kaikki mehiläiset piti suljettaman suurpesiin. Kaikista piti tuleman samanlaisia. Toukista alkaen.
"Mutta joka kylvää valheita ei jää satoa paitsi, ja saa levätä raadannastaan ja toiset korjaavat ja kylvävät hänen puolestaan." (Sitaatti: J.R.R. Tolkien "Silmarillion")