Ajatus meritarinoiden keräämiseen syntyi syksyllä 2014.
– Taustalla vaikutti sosiaaliantropologin koulutukseni; halusin tallentaa Hailuodon kulttuurihistoriaa, jottei näitä tarinoita unohdettaisi. Ensimmäiseksi kysyin haastattelua Isolan Paavolta, ja hän oli heti mukana ja luotti minuun. Materiaalia tuli valtavasti. Tapasimme neljä kertaa, ja sessiot kestivät kaksi tuntia.
Yksi haastattelu johti toiseen ja kolmanteen. Isolan lisäksi Roukala haastatteli Tuomo Annusta, Markku Tönkyrää, Leo Piekkolaa ja Juha Taustaa. Roukala litteroi kaiken haastattelumateriaalin. Työ oli valtava.
– Kyseessä ei ole perinteinen kotiseutujulkaisu. Olen halunnut käyttää myös fiktiivisiä keinoja tuomaan tekstiin niitä tunnelmia, joita tapahtumahetkellä oli. Jotta tarinat olisivat kokonaisia, niissä on maiseman ja ihmisten kuvausta.
Roukala korostaa, että kerrotut tapahtumat ovat fiktiivisestä otteesta huolimatta tosia ja ihmiset oikeita.
– Haastatellut esiintyvät omilla nimillään, mutta tarinoiden sivuhenkilöiden nimet olen muuttanut.
Meri, tuuli ja jäät olivat jo vuorokauden koonneet yhteisvoimiaan uhitellen matkalaisille pitäen miehet pressujen suojissa. Yötä kohden sää muuttui yhä pahemmaksi. Kaksi muuttomatkalla ollutta pikkulintua pujahti pressun mutkaan pudoten taivaalta kuin ohjukset, hallitusti ja silmänräpäyksessä. Paha pohjoistuuli oli yllättänyt linnutkin, jotka käpertyivät pörhöiseksi palloksi ja sulkivat silmänsä nukkuen pyyntimiesten kanssa.
Julkaisua kootessaan Roukala käytti haastatteluaineiston lisäksi hyväkseen vanhoja lehtileikkeitä, kirjallisuutta ja autenttisia päiväkirjoja.
– Sain käytettäväkseni 17-vuotiaan messipojan päiväkirjan. Siinä oli muun muassa ihania havaintoja ja ihmetystä Rio de Janeirosta.
Roukala myöntää, että hetken aikaa hän haaveili lähtevänsä itsekin rahtilaivalle saadakseen tekstiinsä aitoutta. Tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista.
– Olisi aika vaikea hypätä tankkerin tai hylkeenpyytäjän matkaan. Sen sijaan kysyin haastateltavilta hyvin yksityiskohtaisia kysymyksiä esimerkiksi siitä, miltä jää kuulosti tai millainen äänimaailma tropiikissa kantautui redillä olevaan laivaan.
Suurin osa julkaisun tarinoista on hauskoja ja veijarimaisia, joskin muunlaisiakin sattumuksia mahtuu mukaan.
– Laivassa voi joutua monenlaisiin tilanteisiin, jopa toimimaan tapaturman sattuessa lääkärinä silloin, kun laiva on helikopterin toimintasäteen ulkopuolella eikä oikeata lääkäriä ole.
Roukala sanoo ihailevansa 70- ja 80-luvun troolikalastajien sinnikkyyttä ja peräänantamattomuutta. Talvella monet heistä lähtivät troolausreissuille Vaasan Raippaluotoon tai Porin Reposaareen.
– Myös hylkeenpyynti Perämerellä oli hurjaa hommaa. On melkein mahdotonta visualisoida, millaista oli viedä venettä hevosella 20 kilometrin päässä olevalle railolle. Tai miten saattoi saada hylkeenmaksan syömisestä A-vitamiinin yliannostuksen oireita, Roukala kertoo.
Roukala sanoo, että merenkulkijoilla on usein erilainen ymmärrys luonnonvoimista kuin maakravuilla.
– Annusen Tuomo kertoi joutuneensa veneensä kanssa jumiin jäälauttojen keskelle 2-3 päiväksi, kunnes jäälautta tökkäsi Skellefteån rantavesiin. Eihän hän voinut muuta tehdä kuin hyväksyä tilanteen ja odottaa.
Roukala käytti julkaisussaan vain murto-osan keräämästään aineistosta.
–Voin vielä palata aineistoon. Koska Kulttuuritalo Päiväkodilla on käytettävissä studio, seuraava projekti voisi liittyä ääneen.
Laivakoiria ja muita meritarinoita -julkaisun piirroskuvituksesta vastaa Tiina Vanhatupa. Sen julkaisija on Kulttuuriyhdistys Päiväkoti ry, ja projektia on tukenut Hailuodon kunta.
Kirjan lopusta löytyy lyhyt sanasto kirjassa käytetystä termistöstä.