Kempele Rita Kumpulainen muistaa hyvin tuon tärkeän hetken runsaat pari vuotta sitten. Hän oli kesälomalla synnyinseudullaan Kutturassa, istui Ivalojoella veneessä ja kuunteli, miten laineet liplattivat veneen kokkaa ja kylkiä vasten. Päivä oli kuin satukirjasta: aurinko paistoi, linnut lauloivat ja kylä oli hiljainen.
– Jäin kuuntelemaan tätä kaikkea, ja tunnelma oli epätodellinen ja ainutkertainen. Tunsin suurta iloa. Otin kynän ja paperin ja aloin kirjoittaa. Ihmeekseni paperilla oli runoja.
Vaikka Kumpulainen on työskennellyt vuosikymmeniä toimittajana ja julkaissut kolme kirjaa, hän ei ollut koskaan kirjoittanut lyriikkaa. Nyt runoja alkoi yllättäen vain pulpahdella. Niiden kirjoittaminen oli Kumpulaiselle kuin hengitystä.
– Tajusin että jestas, tämähän se on se mun juttu, hän sanoo.
Kumpulainen on koonnut runonsa kokoelmaan Kullankutoja (2016). Tekstit ovat täynnä haikeutta ja luopumista, mutta myös iloa ja riemua.
Suru läheisen, vakavasti sairaan ihmisen kuolemasta ei ollut Kumpulaisen mielessä tai edes tiedossa, kun hän kirjoitti seuraavan runon:
Vuosi
Miehen ohut elämä
vuosien pikajuoksu
saappaat porraspielessä
avain ovessa
lähdön aika on nyt
– Nyt ymmärrän, että runo kertoo läheiseni poismenosta, vaikka en sitä kirjoittaessani ajatellutkaan.
Kumpulainen pääsi runojen terapoivan vaikutukseen piiriin vielä syvemmälle ryhtyessään lausumaan. Ääneen lausuttu runo on saanut tekstin elämään kirjoittajalleen aivan uudella tavalla. Sanoille on kasvanut uusia merkityksiä.
– Lausuminen on ollut puhdistava kokemus, kuin itsensä hoitamista. Luinhan minä toimittajanakin aina kaikki juttuni ääneen. Lukiessaan ottaa tekstiin kuulijan roolin.
Pitkää tekstiä kirjoittaneelle toimittajalle on ollut myös haasteellista tiivistää tärkeä ajatus vain muutamaan sanaan.
Kullankutoja kertoo myös vierauden kokemuksesta, jota Kumpulainen on analysoinut aiemmissakin kirjoissaan. Kun ei ole ”oikea saamelainen” eikä ihan lakeuksienkaan ihminen.
Taivas
En totu
taivas putoaa maahan
painaa matalaksi
pakottaa hengittämään
pudottaa tyhjän päälle
olisi edes pieni mäki
Joskus omienkin parissa, suvun ja ystävien keskellä Kutturassa Kumpulaiselle voi tulla tunne, että on ulkopuolinen ja ulkoistettu.
– Minulle ei välttämättä puhuta asioista, joita en muualla elävänä täysin ymmärrä. Se tuntuu kipeältä. Saamelaisuuttani ei vähennä tippaakaan se, vaikka asunkin täällä Kempeleessä.
En osaa
Pitääkö saamelaisnaisen
ommella lapintakki
kutoa paulat
solmia silkkihuivi
neuloa karvakengät
näskätä poronkoivet
pehmittää kenkäheinät
tuntea poromerkit
että on oikea
Luonto on auttanut Kumpulaista hengittämään vapaasti niin Kutturassa kuin Kempeleessäkin. Se on opettanut rakastamaan myös lakeuden maisemaa, vaikka vieläkin tulee joskus tunne: täällä näkee liian hyvin, liian kauas, ihmiset näkevät minut liian helposti.
– Runon kirjoittamisen jälkeen olo on keveämpi. Olen itkenyt paljon – mutta myös nauranut. Tekstini ovat syntyneet lapsenlasteni näkemisestä ja aivan arkisista asioista, joista osaan nauttia. Kirja on kuin räsymatto: siinä vuorottelevat tummat ja kirkkaat värit.
Kumpulaiselta ovat toimittajan työt jääneet nyt vähemmälle, mutta kirjoittaminen ei. Uusi proosateoskin jossain vaiheessa syntyy, sillä tekstiä on paljon valmiina.
– Minulla on kahden kolmen kirjan ainekset suurin piirtein kasassa. Ehkä kirjoitan hyvästä ystävästäni Virossa asuneesta inkerinsuomalaisesta Mari-mummosta. Haluan kertoa kahden aivan eri maailmasta tulleen ihmisen kohtaamisesta ja toistensa löytämisestä.
