OULUNSALO Kovasti on Oulunsalon Varjakka muuttunut siitä, kun maatalon poika Jukka Hakko ja huvilalaisiin lukeutunut Jussi Calamnius ramppasivat pitkin Oulunsalon rantoja. Kaikki leikit eivät niin luvallisiakaan olleet, mutta onneksi pahemmilta vahingoilta vältyttiin.
– Vietimme kesät Varjakassa. Kaupungista tultiin heti kesäloman alettua ja Ouluun palattiin vasta koulun alkuun syyskuuksi, mutta joka viikonloppu, niin kauan kuin kelejä riitti, tultiin moottoriveneellä Varjakkaan. Kyllä siinä pojankoltiaiset ehtivät kaikenlaista. Niinä kesinä minusta kasvoi varjakkalainen, aikanaan maailmaakin kiertänyt, toimittajan pestiä eri puolilla maata tehnyt, lopulta monet vuodet Saunarannassa kalastelijan elämää elänyt ja nyt jo puolen kymmentä vuotta ”sisämaassa”, lapsuudentoverinsa naapurina omakotitalossa asunut Calamnius toteaa.
– Olihan se erilaista silloin. Aina oli jotakin tekemistä. Varjakansalmessa oli niihin aikoihin tukkisuma, ja puupinoja päällähän sitä tietysti juostiin. Joskus kokeiltiin, kuka pääsee uimalla Varjakan saareen. Ihme, ettei kukaan sille tielle jäänyt. Itse saari oli kiellettyä aluetta. Saari oli Oulu-yhtiön palveluksessa olevien lomanviettopaikka. Hyvin se opittiin, että sinne ei ole asiaa, tämän vuoden alusta monen kymmenen vuoden jälkeen kirjansa Ouluun muuttanut Jukka Hakko muistelee.
Vaikka Oulunsalo muuttui muutama vuosi sitten Ouluksi, Hakon sydän sykkii yhä entiselle Oulunsalolle. Lapsuudenkotinsa vanhempiensa jälkeen itselleen hankkinut mies tunsi Rovaniemen vuosinaankin, että kotona pitää päästä käymään. Silloin autonnokka kääntyi kohti Varjakkaa.
– On se kotiseuturakkaus vähän outo asia, kun tarkemmin miettii. Esimerkiksi täällä Oulunsalossa maisemaa ei voi järin kauniiksi kehua. On pajukkoa, ryteikköä, tasaista. Ei sen luulisi niin ihmeellisemmin tunteisiin vetoavan. Mutta kyllä se vetoaa. Eihän tämän parempaa paikkaa ole. Melkein paratiisihan tämä on, kolme vuotta sitten Lapin ammattiopiston lehtorin työstä eläkkeelle jäänyt mies myhäilee.
Calamnius miettii samaa asiaa. Hän ehti asua perheineen pitkään Limingassa, mutta tunsiko hän koskaan itseään liminkalaiseksi?
– No oikeastaan siinä vaiheessa 70-luvulla, kun vedin Limingassa judokursseja. Silloin ehkä nuorena perheenisänä saattoi sillä tavalla hetkittäin ajatella. Mutta kaikkein voimakkaimmin olen tuntenut itseni varjakkalaiseksi. Se tunne vain vahvistuu, mitä enemmän vuosia kertyy, hän sanoo.
Calamnius oli lapsuudentoveriaan sukkelampi, sillä hän ehti muuttaa kirjansa itsenäiseen Oulunsaloon. Se tapahtui 17 vuotta sitten. Meren lähellä viihtyvän miehen rakkaudentunnustus Varjakalle tulee sydämestä.
– Maailman tärkein paikka tämä on, toteaa mies, joka tuotiin kolmen päivän ikäisenä ensimmäistä kertaa Varjakkaan. Matka taittui Hailuoto-laivalla.
Miehet intoutuvat muistelemaan poikavuosiensa maidonhaku- ja vientireissuja.
Calamniuksen perheessä Jussi oli se, joka lähti aamuisin maidon hakuun. Samalla taloon jätettiin tyhjä maitopänikkä.
– Olimme Hakoilla tinkiläisinä. Eihän niitä reissuja unohda. Oli niissä sen verran elämystä ja mukavia hetkiä kaupunkilaispojalle, Calamnius tunnelmoi.
Unohtumattomina omia maidonvientireissujaan pitää myös Jukka Hakko.
– Oulu-yhtiön kesälomalaisille piti viedä maitoa saareen. Äiti lupasi, että kyllä kai se tuo poika joutaa siihen hommaan. Niin sain 12-vuotiaana ensimmäisen työpaikkani. Tinkimaitosopimus sisälsi maidon kuljettamisen saareen. Kuljetin ensin maitokärryillä pänikät rantaan. Sitten nostelin maidot Oulu-yhtiön veneeseen ja soutelin saareen. Ei ollut puhettakaan pelastusliiveistä. Rannalla nostelin pänikät laituriin ja oikeisiin paikkoihin ja sitten nopeasti takaisin, Hakko kertoo.
Jussi Calamniuksen ensimmäinen tutustuminen Varjakan saareen tapahtui 60-luvun puolivälissä, kun hän lähti erään kaverinsa kanssa katsomaan, mitä saaresta löytyy. Se kyllä tiedettiin, että nyt ollaan kielletyillä ”vesillä”.
Jukka Hakon tie vei liki 40 vuotta sitten Rovaniemelle. Vaikka työ piti miestä lähes koko ajan Rovaniemellä, synnynkunnan asioita tuli seurattua silloinkin. Monikuntaliitoksen jälkeistä muutoksen aikaa hän sanoo seuranneensa vähän surullisena. Samoin ovat tunteneet Hakon ranteelle Varjakantien varteen juttelemaan tulleet miehet.
– Palvelut ovat näivettyneet, ei sitä kauniimmin voi sanoa. Täällä on ihmisillä pakko olla oma auto, jos aikoo päästä asioitaan hoitamaan. Linja-auton varaan ei voi laskea mitään, Calamnius toteaa.
Ervastinkylän kyläyhdistyksen toimintaa miehet pitävät ilahduttavana. Calamnius kehuu Varjakan elokuista piknik-iltaa. Väki viihtyi loppukesän tunnelmassa.
Olisiko Varjakkaankin saatava oma kyläyhdistys?
– Jos löytyy hyvä vetäjä, niin mikä ettei, Hakko sanoo.
Kyläyhdistys voisi miesten mielestä lisätä ihmisten yhteistoimintaa. Nykyään kun Varjakassakaan ei lähdetä noin vain käymään naapurin luona. Hakon rantteella sentään mies toisensa perään pysähtyy raataamaan.
Rante on myös Hakolle itselleen mieluisa rauhoittumisen paikka. Työvuosinaankin hän halusi päästä metsään, kesällä myös rannalle. Merellä hän sanoo viipyvänsä sen verran, mitä kalastaminen vaatii.
– Aina ei tarvitse tehdä edes mitään järkevää, kunhan vain pääsee tänne. Tuleehan sitä toki hommiakin tehtyä, polttopuita esimerkiksi, mutta tärkeintä on silloinkin rauhoittua. Metsä on minulle lääkettä. Sinne pitää päästä. Ihmeesti siellä ajatukset selkiintyvät ja mieli kevenee. Ja metsänhoito on ammattinikin puolesta minulle iso asia. Hoidan metsää. Tarkoitus on aloittaa pakurikäävän kasvatus nyt jo 15-vuotiaan visakoivikon kasvatuksen lisäksi, hän kertoo.
Jussi Calamnius ei ole koskaan metsästänyt. Saalistuksena on ollut tattien keräily. Meri sen sijaan on ollut aina tärkeä ja lähellä. Hän on asunut metsän keskellä merenrannalla. Mikä Varjakassa viehättää?
– Jotenkin tänne on vain kasvanut. Nyt kun on oma talo ja iso piha, niin siinä on yllin kyllin puuhaa ja tekemistä. Sekin on tärkeää, että naapurit eivät ole ihan nurkan takana. Nautin, että saa olla omissa oloissa, vaimoineen Muikuntien varressa asuva mies toteaa.
Miesten joukkoon istahtaa Ervastinkylässä ensimmäiset vuotensa asunut Jukka Myllyoja. Hän on menossa katsomaan Varjakan satamaan purjevenettään, mutta raatihetki tuttujen kanssa sopii mainiosti päivän ohjelmaan.
– Urheilukenttä tuossa lähistöllä oli poikasena tärkeä paikka. Siellä kilpailtiin ja kulutettiin aikaa, äitinsä Iines Myllyojakin oppilaana neljä vuotta ollut Jukka muistelee.
Miesten puheissa vilahtelee entisten koulujen nimet. Keskipiirin, Ervastin ja Salonpään koulu. Entäpä kaupat? Parhaimmillaan muutaman kilometrin alueella oli peräti viisi kauppaa.
– Osula, Arina, Ervastin kauppa, Sohovin kauppa ja Sofia Päätalon kauppa, miehet räknäävät.
Nyt lähin kauppa on muutaman kilometrin päässä Niemenrannassa.
Muistelutuokio on hyvä päättä kahden lapsuudentoverin tapaamiseen vuosikymmenten jälkeen. Miten se tapahtui?
– Vein Jukalle perinteisen joulusiian 2000-luvun alussa. Siitä tuli perinne, Jussi muistelee.
– Minä taas auttelin Jussin mökillä pihapuiden kaatamisessa, Jukka jatkaa.
Sitten puhe kääntyy mäkiautoihin. Heti kaverukset muistavat, minkälaisen ilon vanhoista lastenrattaista tehdyt kulkupelit keskenkasvuisille pojille tuottivat.
Ne olivat hyviä aikoja lapsille. Varjakassa oli turvallista kasvaa.
