Kansanedustaja Jenni Pitkon kirjoituksesta (Rantalakeus 2.9.2020), kuten monen muunkin, saa mielikuvan, että nykypolvi olisi tuhoamassa vanhat metsät ja vanhoja metsiä voisimme saada lisääntymään. Jopa Sanginjoen taimikotkin muuttuivat keskustelun kiihkeimmässä vaiheessa vanhaksi metsäksi.
Luonnontilaisia metsiä Suomessa on alle viisi prosenttia, Oulujoen eteläpuolella alle prosentti. Näistä puolet on suojeltu.
Metsiä on hyödynnetty laivanrakentamiseen, tervaksi, ruukkien puuhiileksi, kaskeamiseen, poronlaitumiksi ja viimeiset sotakorvauksiksi. Ne ohuiden latvavesien metsät säilyivät, mistä kertakaikkiaan puuta ei saatu liikenteeseen.
Ratkaiseeko talousmetsän suojelu ongelman? EI! Puu vanhenee, metsä ei.
Kerran kadonnut lajisto ei palaudu (Siitonen, Luke). Palauttamisessa puhutaan jopa 500 vuoden aikajanasta. Linnut ja käävät palaavat, muut eivät.
Pitko ja muut tuovat esille mielellään uhanalaiset lajit. Uhanalaisuus ei ole enää lisääntynyt, vaan laki on saavutettu ja parempaan suuntaan ollaan menossa (Vuokko, Metsäekologia).
Talousmetsien monimuotoisuusteot jättöpuineen ja tekopökkelöineen alkavat tuottaa tulosta. Tuulenkaatojakaan ei enää kerätä kuin pahimmissa tuhoissa.
Vanhoja sukupolvia on turha syyttää, heidän on ollut pakko keksiä kaikki keinot hengen pitimiksi.
Metsien uhanalaiset lajit löytyvät pääasiassa harvinaisista metsätyypeistä, esimerkiksi lehdot 1-2 prosenttia metsäalasta. Myös suojelualueilta!
Hienoa, että rahaa löytyy vapaaehtoiseen suojeluun. Yksi keino voisi olla myös vaihtomaat, joita vaihtajalle voisi antaa hyvällä kertoimella palkitsemalla omistajaa arvokkaasta työstä.
Biotehtaisiin ei hyödynnetä ikimetsiä, se pitäisi maa- ja metsätalousvaliokunnan jäsenenkin ymmärtää.
Enemmän tulisi kantaa huolta lisääntyvistä hoitamattomista ensiharvennusmetsistä, joiden hiilinielu Pohjois-Suomessa on romahtamassa. Biolaitos hoitaa sen ongelman!
Ps. Lahjoitan edelleen mielelläni metsän monimuotoisuusteoksen, mikä keväällä ei kelvannut.