LUMIJOKI Ensimmäisen kerran Eila Korkala tuli Lumijoen Varjakkaan vuonna 1969. Pari vuotta aiemmin Ruotsissa hän oli tavannut tulevan puolisonsa Arvo Korkalan, ja vierailulla tuleva miniä kohtasi ensimmäisen kerran appivanhempansa.
Tuo vierailu oli ensimmäinen, mutta siitä lähtien Korkalat tulivat uskollisesti Varjakkaan joka kesä.
– Arvo oli innostunut merestä, kuten kaikki muutkin täällä. Hän kalasti ja osallistui jahtiin syksyllä, oleskeli mökillä pitkään, vaikka minä ja lapset lähdimmekin kotiin Ruotsiin aikaisemmin, Tukholmassa edelleen asuva Eila Korkala muistelee.
Perinne ei katkennut, vaikka kahdeksan vuotta sitten Eila Korkalasta tuli leski. Kesäretkien pituus kuitenkin alkoi kasvaa entisestään. Jos Eila Korkala viihtyi aikaisemmin Varjakan kesäpaikalla nelisen viikkoa, niin loma-aika jatkui kuukausiin.
Jäätyään eläkkeelle kaksi ja puoli vuotta sitten, Eila Korkala on lähtenyt Tukholman vilinästä Varjakkaan jo toukokuun lopussa. Paluukin on siirtynyt kalamarkkinoiden jälkeiseen aikaan, syyskuun puoliväliin.
– Täällä on niin ihana olla, että varmasti kyllä viihdyn hyvin. Kerään risuja, trimmaan nurmikoita, kudon ja nyplään, seurustelen kyläläisten kanssa ja teen koiran kanssa seitsemän kilometrin lenkkejä, Eila Korkala luettelee.
Tekemisen ei siis tarvitse olla ihmeellistä tai erikoista.
Ihan tavallinen, kiireetön touhuilu riittää Eila Korkalalle. Välillä voi käydä Varjakan rannassa istumassa. Ihailla vähän auringonlaskua ja katsoa merta.
– Se on kuin joogaa tai meditaatiota minulle, hoitoa sielulle. Kaikki ajatukset ja huolet unohtuvat rannassa. Ja tyttäreni sanoo aivan samaa. Kiire jää pois, kun tänne pääsee. Meille tämä onkin todellinen kesäparatiisi!
Kesäpaikan Eila ja hänen edesmennyt puolisonsa Arvo Korkala saivat käyttöönsä 1970-luvun alussa. Silloin Arvon isä Väinö Korkala päätti myydä jälkikasvulleen kolme tonttia.
Rakentamaan Eila ja Arvo Korkala eivät kuitenkaan ryhtyneet heti. Ensimmäisinä vuosina he yöpyivät ja elivät tontilleen pystyttämässä teltassa.
Teltan ympärille he pystyttivät vielä katoksen, jonka suojassa elämänpiiri oli vähän suurempi.
– Mökkiä ryhdyimme rakentamaan vähitellen. Tai oikeastaan silloin ei voinut puhua mökistä. Saimme vanhan hirsipuojin ja pystytimme sen tähän. Siinä yhdessä huoneessa sitten elimme ja asuimme lomilla.
Vuosien mittaan lomapaikka alkoi rakentua osa osalta. Puoji sai 1970-luvun puolivälissä rinnalleen laajennusosan, jossa on nykyisin olohuone, vaikka sitä eteiseksi alunperin suunniteltiinkin. Muutama vuosi myöhemmin tuli viereen vielä kolmas huone keittiöksi.
Kovin isoa mökkiä Eila ja Arvo Korkala eivät kuitenkaan ryhtyneet rakentamaan.
Sen sijaan he hankkivat pieniä piharakennuksia tarpeen mukaan.
Vanhoille rakennuksille keksittiin myös uusia käyttötarkoituksia. Erityisen luovaa on ollut vanhojen hyyskien eli ulkovessojen käyttö.
– Täältä lahjoituksena saadusta hyyskästä löytyy työkaluvarasto. Toinen hyyskä on taas varasto, johon kerään kierrätysroskia, Eila Korkala esittelee.
Jopa vanhan tilan kasvit ovat löytäneet uuden asuinpaikan punaisen tuvan pihapiiristä. Tien varteen Eila Korkala istutti vanhalta tilalta saatuja ikivanhoja herukkapensaita, jotka tuottavat yhä marjoja.
– Rakastan perinteitä ja siksi haluan säilyttää niitä. Nämä rakennuksetkin ovat pääsääntöisesti vanhoista hirsistä tehtyjä. En myöskään halua yksipuolista. Pitää olla vähän erilaista ja mukavaa.
