Työni puolesta tapaan kovin huolestuneita ihmisiä. Se on tietysti ihan järkeenkäypää, toiminhan terapeuttina. Tunnistan myös itsessäni huolehtijan. Nykyään en kuitenkaan huolehdi ihan kaikesta ja koko ajan, mutta varuillani saan olla. Muuten pähkäily voi lipsahtaa kokopäiväiseksi otsan rypistelyksi ja huokailuksi.
Eräs mielenkiintoinen asia yhdistää huolehtija-asiakkaitani ja itseäni: haastava suhde Belgiaan. Miten onkin mahdollista, että niin moni jämpti järjestyksen ihminen löytää itsensä kaoottisesta Belgiasta? Luulisi, että päättömän byrokatian, liikenneruuhkien, lakkojen ja hälläväliä-mentaliteetin keskellä elämä olisi huolehtimiseen taipuvaiselle sietämätöntä? Olenkin päätynyt ihan omiin päätelmiini tässä arvoituksessa. Kyse on varmaankin suomalaisesta sisusta. Periksi ei anneta, haasteita päin on mentävä ja niin edelleen. Ehkä huolet myös asettuvat paremmin mittasuhteisiinsa, kun ympäristötekijät ovat tutusta poikkeavat?
Väittäisin, että suomalainen peittoaa belgialaisen huolehtimisessa. Jos ei ole isompia huolia tarjolla, suomalainen stressaa vaikka juhannussäästä tai hiihtolomien lumitilanteesta. Belgiassa en ole törmännyt koskaan lööppeihin, joissa arvuuteltaisiin tulevia säitä.
Kun oma mieleni äityy harhailemaan sinnikkäästi murheiden pariin, otan mallia belgialaisten ’laissez-faire’ -asenteesta. Ranskankielisessä kulttuurissa tämä suhtautumistapa omaksutaan jo äidinmaidosta. Eli antaa mennä, olkoot, ihan sama, ei voi mitään, ei kiinnosta! Kätevää. Nimittäin jos saat mielesi huijattua näillä iskulauseilla.
Kun en kuitenkaan osaa pistää asioita ihan överiksi - luterilainen ja suomalainen kun olen - muistutan itseäni ns. tyyneysrukouksen viisaudella. Toivon tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja lopulta vielä viisautta erottaa nämä toisistaan. Kuulostaa helpolta, mutta sitä se ei ole. Todetusti silti parasta lääkettä kaltaiselleni ammattihuolehtijalle. Suosittelen!