HAILUOTO Maria Kovalainen (93) on hieman harmissaan. Muutama kuukausi sitten hän kaatui kotonaan, ja jalka napsahti poikki. Kotoa oli lähdettävä toipumaan Saarenkartanoon, ja apuvälineeksi oli otettava rollaattori.
–·Kyllä tämä minua kovasti harmittaa, että näin kävi. Kertoivat, että vuoden kuluttua jalka voi olla parantunut, vakavoituu muuten niin nauravainen rouva, tyttönimeltään Rantasuomela.
Nauru ja huumori ovat olleet Hailuodon Kirkkosalmella – ”Hailuodon kauneimmalla paikalla” – syntyneellä Marialla aina herkässä. Huumoria viljeli koko kaksitoistahenkinen perhe: isä, äiti sekä viisi poikaa ja viisi tyttöä. Maria on vanhin tytöistä ja koko sisarussarjan toiseksi vanhin.
–·Lapsuusmuistoni ovat valoisia. Meillä oli aina leikkikavereita, eikä ketään häädetty pihalta pois. Työtä piti tehdä paljon, mutta koskaan se ei ollut vastenmielistä.
Vastuuta piti ottaa jo nuorena. Äiti patisti kerran nuorta Maikki keittämään perheelle ruokaa. Alkuohjeistus oli: vettä pataan ja pata hellalle.
–·Ihmettelin, että mistä ihmeestä minä sen ruuan laitan. Sitten huomasin navetan seinustalla nokkosia ja keitin ne. Sillä se väeltä nälkä lähti. Veljet tosin sanoivat, ettei Maikkia pidä enää päästää ruokaa laittamaan, koska se keittää polttiaisia, Mariaa naurattaa.
–·Isän siskon poika opiskeli agronomiksi, ja hän se opetti meitä käyttämään luonnon antimia. Meillä syötiin sieniäkin, vaikkei kukaan muu Hailuodossa niitä silloin vielä käyttänyt.
Maria Kovalaisen isoisä Eero Karvonen oli tullut Hailuotoon Kemijärveltä 1860-luvulla. Hän osti Hailuodosta talon ja otti käyttöönsä talon nimen Suomela. Myöhemmin sukunimi muutettiin Rantasuomelaksi. Hän rankensi Kirkkosalmen rantaan talon. Marian isä Otto Rantasuomela jatkoi tilaa ja toimi lisäksi kalastajana ja seppänä.
–·Meillä oli sängyt tuvassa. Muistan, miten isä herätteli meitä ylös, koska pajaukkoja alkoi kohta tulla. Ja niin niitä tulikin!
Pikku-Maikki oli koulussa hyvä, mutta oppikoulun käyminen oli mahdotonta. Olisi pitänyt olla rahaa ja olisi pitänyt lähteä mantereelle.
–·Jatkokoulun jälkeen olin lapsenlikkana. Sota-aikana, 16-vuotiaana siirryin mantereen puolelle kotiapulaiseksi. Vuoden kuluttua siirryin kaupunginsairaalaan harjoittelijaksi. Kaupunginsairaala toimi myös sotasairaalana, ja jouduin jo 17-vuotiaana aika vastuullisiin hommiin, Maria vakavoituu.
Hän on hetken hiljaa, ennen kuin kertoo Oulun pommituksista ja siitä pelosta, joka silloin valtasi mielen. Pommituksia oli lähes joka yö, varsinkin kirkkaina öinä.
–·Ylilääkäri Helmer Paavola seisoi osaston ovella ja tarjosi meillekin kamferitippoja, jotta sydämemme kestäisi pommitukset.
Sodan jatkuessa Tuirassa sijaitsevan kaupunginsairaalan pihalle kaivettiin korsu. Kun sireenit alkoivat ulvoa, sekä haavoittuneet sotilaat että siviilipotilaat vietiin korsuun, heikkokuntoisimmat paareilla. Ainoastaan lavantautipotilaita ei sinne viety tartuntavaaran vuoksi.
Pelottavin sotakokemus Maria Kovalaisella oli Lapin sodan jo alettua. Sotilassairaalan parvekkeen ovet olivat jääneet tupakalla kävijöiden jäljiltä lukitsematta. Yhtäkkiä sairaalahuone oli täynnä jo vihollisiksi muuttuneita saksalaissotilaita pistimet tanassa.
–·Pojat pyysivät, että ajaisin heidät pois. Menin sen saksalaissotilaan luo, jolla näytti olevan eniten kaluunoita. Katsoin häntä suoraan silmiin ja pyysin poistumaan. Saksalaissotilaan silmät olivat täynnä vihaa ja raivoa. Olin oppinut muutaman sanan saksaa ja ymmärsin, että heillä oli auto täynnä haavoittuneita sotilaita, ja he etsivät saksalaista sotasairaalaa. Se oli Tuirassa kuurojen koululla.
–·Oli lokakuun alun yö ja satoi vettä. Saksalainen pyysi minua opastamaan heidät kuurojen koululle. Menin autoon ja näytin heille paikan. He toivat minut myös takaisin, vaikka aivan yhtä hyvin olisivat voineet pistää kuoliaaksikin, koska vihollisuudet olivat jo alkaneet. Kun laitan silmät kiinni, muistan vieläkin sen saksalaissotilaan silmät. ·Oli sitä nuorena ihmeen rohkea.
Jokapäiväinen pelko hälveni, kun ylilääkäri Paavola määräsi sotilassairaalan lottineen siirrettäväksi evakkoon Kellon koululle.
Lavantautiin ei nuori lotta sairastunut, mutta potilaalta saatu tulirokko tarttui Mariaankin.
–·Makasin itsekin kaupunginsairaalan pedillä viisi viikkoa eristyksessä. Siitä sain muistoksi kehnon sydämen toiminnan, Vaikka kauanpa olen siitä huolimatta elänyt, hän herahtaa taas hymyilemään.
Myös jatkuva nälkä ja heikkolaatuinen ruoka jäi Maria Kovalaisen mieleen.
–·Yhteen aikaan meillä oli sairaalassa vain ruisjauhopuuroa, joka oli tehty saksalaisten myymästä ruisjauhosta. Jauhoissa oli varmasti selluloosaakin seassa. Puuron kanssa sai maitoa sellaiset 2-3 lusikallista. Onneksi sain kotoa lisää evästä.
Maria oli töissä kaupunginsairaalassa sodan loppumiseen saakka. Hyvän ystävänsä innoittamana hänkin haki opiskelemaan Helsingin kätilöopistoon. Mutta suunnitelmiin tulikin ennakoimaton mutka. Nallikarissa vietetyn retkipäivän aikana Maria oli tavannut erään Juhani Kovalaisen, ja suhde kehittyi hyvin vakavaksi.
–·Päätin, etten mene kätilöopistolle opiskelemaan, koska menen naimisiin. Mutta äiti pakotti minut kouluun, ja onneksi sulhanenkin oli ymmärtäväinen. Minä lähdin Helsinkiin ja sulhanen Ivaloon jälleenrakennustöihin. Meillä oli kolme vuotta koko Suomi välissämme!
Opiskelu oli Maria Kovalaiselle helppoa, sillä ahkeralla lukijalla ja kirjoittajalla oli hyvä muisti. Rahatilannetta parantaakseen Maria oli välillä lapsenlikkanakin. Kahden vuoden opiskelun jälkeen hän valmistui ja jäi vielä vuodeksi töihin pääkaupunkiseudulle. Noihin aikoihin töitä ei tarvinnut juuri hakea, niitä tarjottiin.
–·Olisin jäänyt Helsinkiin, ellei tuo Kovalainen olisi ollut Oulussa. Kätilöopiston naistenklinikka oli uusi ja nykyaikainen paikka.
Ouluun palattuaan Maria ja Juhani menivät naimisiin. Aluksi nuoripari asuin vuokralla, ja Maria työskenteli kätilönä Tuiran kaupunginsairaalassa. Suuret ikäluokat syntyivät, töitä oli paljon ja kätilöitä vielä vähän.
–·Kätilön työ oli valoisaa: sai hoitaa nuoria, onnellisia ihmisiä ja suloisia pikkuvauvoja.
Kovalaisten esikoispoika syntyi vuonna 1948. Omakotitalo rakennettiin Välivainiolle. Mutta pian nuorelle äidille tuli terveysongelmia: hänen epäiltiin sairastuneen rintasyöpään.
–·Se oli rankkaa aikaa. Jouduin rintaleikkaukseen ja sain sädehoitoa. Kun aloin odottaa tytärtä neljä vuotta pojan syntymän jälkeen, minulle ehdotettiin raskauden keskeytystä terveysriskien takia. En suostunut keskeytykseen, ja kaikki menikin hyvin. Tyttö oli terve. Avioliittokin kesti tämän vaiheen elämässä.
Maria Kovalainen palasi takaisin työelämään, ja kotiapulainen hoiti lapsia näiden ollessa pieniä.
–·En kai minä kovin häijy emäntä ollut, kun yksikin tyttö oli meillä neljä vuotta, Maria kihertää.
Kaupunginsairaalassa Kovalainen työskenteli vuoteen 1973 asti. Kun Oulun yliopistollinen sairaala avattiin, hän siirtyi sairaanhoitopiirin palvelukseen. OYSista Kovalainen jäi eläkkeelle vuonna 1983.
Eläkkeelle jäätyään Kovalaisen pariskunta alkoi kaivata omaa rauhaa ja hiljaisuutta. He päättivät rakentaa omakotitalon Hailuodon Ojakylään, Marian kotikonnuille.
–·Metsästä kaadettiin puutkin sitä varten. Kovalainen viihtyi täällä hyvin. Istutimme talon ympärille omenapuita, tyrniä, viinimarjoja ja mansikoita. Perunamaa oli niin iso, että naapurillekin siitä riitti.
Työn tekeminen on ollut Marialle aina mieluista.
–·Olen haalinut sitä itselleni joskus vähän liikaakin, kun en osaa olla tekemättä. Pysyy terveenä, kun touhuaa.
Maria Kovalainen on ollut leskenä nyt parikymmentä vuotta. Vaikka Parkinsonin tauti laittaa välillä kädet hieman vapisemaan, hänen ei ole tarvinnut luopua nuoruuden harrastuksestaan. Vauvojen nuttuja ja töppösiä syntyy edelleen.
Mielen ja kehon pitää virkeänä käsitöiden lisäksi myös Saarenkartanossa kokoontuva kerho.
Pitkän iän salaisuuden Maria Kovalainen kertoo kuin apteekin hyllyltä:
–·Geenit ja kalat. Ja myönteinen elämänasenne. Hailuotolaiset ovat huumorintajuisia ja seurallisia ihmisiä. Meillä Salmenrannassakin oli aina hyvin hauskaa!
Kovalainen muistuttaa, että hänen elämänsä perusvire on hyvin uskonnollinen, vaikkei hän mihinkään lahkoon kuulukaan. Hänelle on tärkeää voida osallistua seurakunnan tilaisuuksiin.
Vanhojen tapahtumien muisteleminen tuo Marian mieleen uudelleen sodan kauhut ja hänen kaksi veljeään, jotka haavoittuivat rintamalla.
–·Kun sitä sota-aikaa rupeaa ajattelemaan, alkaa pelottaa. Alitajunnasta tulevat ne rankat kokemukset, jotka on jo osittain unohtanutkin.
–·Voi hyvänen aika, kun ei enää koskaan tulisi sotaa!