Tämä ei ole syytös ketään kohtaan. Halusin vain purkaa asian pois sisältäni. Monikaan ei voi ymmärtää 14 tunnin odotusta ja piinaa, kun sinulle selviää, että et voi nousta ylös, koska hirveä kipu estää sen. Alat miettiä miten saisit sen kerrottua, koska sinulla ei ole puhelinta saatavilla. Pidät meteliä, jonka joku kuulisi.
”Kyllä joku kuulee koputukseni ja tulee kysymään, tarvitsetko apua.”
Aika kuluu. Kukaan ei tule, vaikka kuulevat koputuksen. Ajattelevat naapurini koputtelevan. Mutta eikö hänkin ole lähimmäinen? Eikö pitäisi mennä kysymään? Siihenkö ei tarvitse reagoida? Kukaan ei lähde ottamaan selvää koputtajasta.
Tunnit kuluvat. Kivut jatkuvat. Koputtelen jatkuvasti. Minulla alkaa selvitä, että kukaan ei välitä koputuksestani. Kukaan ei välitä ottaa selvää. Itken ja huudan. Tulee mieleen, tämäkö on minun loppuni. Kuka minut löytää? Kauanko se kestää?
Aamulla naapuri tuo lehden postiluukkuun. Saan huudettua, että tarvitsen ambulanssin. Yö on ollut pitkä. Kivut ovat kovat. ”Vihdoinkin tulee apu!” Vielä puoli tuntia, että ambulanssi pääsee luokseni koska oven avaaja tulee Oulusta.
Ehkä tässä on ajattelemisen aihetta. Miten toimimme lähimmäisemme auttamiseksi. Eikö kannattaisi ottaa selvää, ettei olisi liian myöhäistä.