Pirjo Su­vi­leh­don viides ru­no­kir­ja kulkee ajassa ja pai­kas­sa

Eläimet ovat olleet aina lähellä Pirjo Suvilehdon sydäntä. Pritney ja Etola esiintyvät myös uuden runokirjan sivuilla.

Kuva: Heli Rintala

Osa kirjailija ja tutkija Pirjo Suvilehdon uusimman runokirjan Morfeuksen koirat Paris Berlin runoista syntyi nimensä mukaisesti Pariisissa.

Mutta valtaosa niistä kirjoitettiin mustakantiseen vihkoon tyrnäväläisen omakotitalon keittiössä, tallissa, Tuiran uimarannalla, Hietasaaren Seelarissa – Suvilehdolle merkityksellisissä paikoissa.

Ja vaikka Suvilehto olisi kirjoittanut runonsa heinäpaalin päällä tallisaappaat jalassa, ajatus kiitää yhdessä lyhyessä lauseessa Ängeslevältä Berliiniin tai Pariisiin.

Milloin yksityisestä tulee yleistä?

Max luo talikolla hevosen sontaa. Hän on tallissa, ja siirtyy hetkessä ajassa ja paikassa. C´est facile.

Ottaa mukaan muutaman henkilön, käy sivupolun Netflixissä, ottaa muutaman sivuhenkilön, ja voilà olemme Centre de Pompidoulla. Again, de nouveau.

Yhtä nopeasti tullaan takaisinkin:

Pidämme tästä, ei ole kärpäsiä, ja ulkona tuulee. Vihmoo lumihiutaleita ja räntää. Tuuli on voimistumassa. Kauempaa vyöryy moottorien jyly, kun jäätikköinen lakeus toistaa äänet. Kuuluu koirien tasainen haukku, kun ne toistavat monotonista viestiään: haloo, olen yksin, on tylsää, minut on unohdettu. Haukku kantautuu kauas, kilometrien päähän. Pimeässä ui valoja kuin yölyhdyt, jotka kertovat, et ole yksin

ja ponin kevyt kosketus olkapäälläsi, tallissa

ja tajuat, C’est ça, ce n´est pas Paris.

Poni nuolee suolakiveään.

Suvilehdon viides runokirjan syntyi jatkumona Suvilehdon ja kuvataiteilija Reijo Kärkkäisen yhteistyön hedelmälle Morfeuksen koirat, joka ilmestyi vuonna 2013.

– Kysyin Reijoa tämänkin runokirjan kuvittajaksi, ja ajatuksena oli tehdä kirja kuva edellä. Reijolla oli ollut juuri taidenäyttely Berliinissä, ja juttelimme siitä. Muutamassa minuutissa kuitenkin unohdin kuvat, ja runot lähtivät omille teilleen, Suvilehto nauraa.

Kärkkäisen kuvissa esiintyy tuttuja hahmoja: David Bowie, Jim Morrison, John Lennon sekä Suvilehdollekin niin rakkaita poneja, pupuja ja koiria.

– Ehkä kuvien avulla voi tehdä visuaalisen matkan tuntemattomaan. Kuvat tuovat runoihini uuden elementin.

Helppo uskoa, että Suvilehdon runot ovat syntyneet ryöpsähdyksinä. Paperillakin ne vyöryvät eteenpäin kuin jääkannesta vapaaksi päässyt joki.

Ne uurtavat uusia, yllättäviä reittejä, vaikka kiinnittyvätkin otsikoissaan maantieteelliseen sijaintiinsa. Niissä toistuvat Suvilehdolle läheiset teemat: viettielämä, piilotajunta, vesi, taiteet.

Jotkut ovat moittineet Suvilehdon runoja joskus vaikeiksi. Itse hän ei niitä sellaisena näe eikä vaikeaselkoisuuteen pyri. Alitajunta ja tiedostamaton ovat hänelle arjen työkaluja.

Ja ne eläimet:

Minne menee sammakko

kun lumi laskeutuu ja lammenpinnan ylle kiertyy lumi, riite, jää? Se kallistaa olemattomat korvansa jään vedenaliseen, sulkee silmänsä ja antaa puheen kantaa. Tänään se asteli jo kymmenen askelmaa niin että vesi ulottui korviin saakka, ja kallistellen pientä päätään näkee kuinka lammen pyörteet nousee, kasvaa, suunsa aukaisten se päästää kaiken sisäänsä, ja eipä aikaakaan kun äänet rohkaistuvat esiin.

Yksi kerrallaan, se kuuntelee:

miten syntyy ravun pyrstön heilahdus,

tai ponin turvan 500 lihaksen vertikaali liike, kun se puree heinää.

Suvilehto kertoo käynnistään Eiffelin tornissa. Kun tulee yö ja valot syttyvät torniin, voiko kaikki muuttua toiseksi? Ehkä Seinen vesi alkaa nousta. Ehkä vedestä nousee maalle outoja, entuudestaan tuntemattomia eläimiä. Ja kun aamu koittaa, maailma palautuu ennalleen ilman, että yksikään ihminen on tiennyt öisistä kummallisuuksista.

– Mietin myös Ranskan vallankumousta ja sitä, millainen kansojen sulatusuuni Pariisi nykyään on. Tai Berliinin jo purettua muuria, maahanmuuttoa, nationalismia. Kaikkia näitä ajan, paikan ja tapahtumien kerrostumia, joita taiteilijana sitten yritän sulatella.

Suvilehto on aiemminkin ryydittänyt runojaan esimerkiksi englannilla. Tässä kokoelmassa kielivalinta osui luonnollisesti ranskaan.

– Ehkä myös siksi, että ranska on laulullinen, kevyt kieli.

Tyrnäväläinen monitoiminainen julkaisee runokirjoja harvakseltaan, vaikka muuten tuottelias onkin. Tutkimusjulkaisujen sekä tietokirjojen lomaan niitä on mahtunut aina silloin tällöin.

– En kirjoita runoja huvikseni. Kun prosessi käynnistyy, teen aina kokoelmaa, jota työstän koko ajan. En koskaan tiedä, teenkö enää uutta runokirjaa yhden julkaistuani. Se on itsellenikin mysteeri – ja lahja.

Uudet julkaisut muhivat jo tyrnäväläisnaisen mielessä. Seuraavasta tietokirjasta on kustannussopimus jo solmittu, ja Pritneyn ponikirjastakin pitäisi tehdä jatko-osa...