LIMINKA Suomessa oli vuosina 1915-1918 kaikkiaan noin 100 000 venäläistä sotilasta, joista suurin osa oli sijoitettu Etelä-Suomeen. Venäjällä pelättiin Saksan yrittävän hyökätä Suomen kautta Pietariin, jota puolustamaan Helsingin alueella oli käynnistetty linnoitustyömaat. Työmaille oli palkattu paljon suomalaistakin työvoimaa.
Kuten edellisessä osassa kerrottiin, Limingasta venäläiset pääsivät lähtemään ilman yhteenottoa pitäjässä solmitun sopimuksen vuoksi.
Varhain kylmänä tammikuun viimeisenä maanantai-aamuna vuonna 1918 Limingan kunnantalon pihalta lähti matkaan pitkä ”hevosraito” kohti Rantsilaa, josta matka jatkui kohti Venäjää. Venäläinen, yli kuusikymmentä sotilasta käsittävä retkue kaikkine varusteineen jätti Limingan, jossa olivat vuodesta 1915 valvoneet ja tiukasti kontrolloineet Venäjän vallan alaisen Suomen suuriruhtinaskunnan elämää.
Kun venäläiset olivat luovuttaneet aseensa tammisunnuntaina, talonpoikien edustaja Heikki Tuomikoski kertoi suojeluskuntalaisille heti tapahtuman jälkeen, että ”tänne soitti tänään Oulusta sellainen kuin Yrjö Kallinen, joka tiesi, että joukko eteläpohjalaisia suojeluskuntalaisia oli tullut Pohjois-Pohjanmaalle päämääränään Oulu”. Joukko oli pysähtynyt Ruukkiin ja leiriytynyt sinne.
Kallinen, joka edusti työväestöä, oli käynyt neuvottelemassa Ruukissa näiden kanssa ja yrittänyt estää heidän Ouluun tulonsa, mutta ei saanut heitä suostumaan. Sitten hän oli yrittänyt puhua liminkalaisille, että nämä estäisivät eteläpohjalaisten etenemisen Ouluun, mutta liminkalaiset olivat sanoneet, ettei heillä ollut voimaa sen porukan pysäyttämäseksi.
– Koska liminkalaiset eivät pysäytä eteläpohjalaisten tuloa Ouluun, niin meidän joukot rupeavat tekemään siellä Limingassa tuhoja, räjäyttävät Temmesjoen rautatiesillan ja muitakin tärkeitä kohteita, Kallinen uhosi puhelimessa liminkalaisten kielteisestä kannasta kuultuaan.
Oulussa työväestö oli noussut kapinaan venäläisen varuskunnan tuella ja kaupungissa käytiin taisteluja. Kallinen, joka jossain vaiheessa oli joutua teloitetuksi, toimi myöhemmin ministerinä. Hän oli älykäs ja omasi hyvät puhujanlahjat.
Kun uhka oli nyt olemassa, pyysi Heikki Tuomikoski paikalla olevia aseistautuneita suojeluskuntalaisia jäämään vartiotehtäviin ja estämään oululaisia tekemästä tuhoja Limingassa.
Tuomikosken pyyntö synnytti miesporukassa vastustusta ja kovaäänistä keskustelua.
– Emme me halua taistella omia vastaan! Me tulimme tänne Liminkaan vain riisumaan venäläiset sotilaat aseista.
Osa jopa uhkasi, että ”me lähdemme ennemmin Ruotsiin, kuin jäämme tänne Liminkaan, sillä taisteluksihan se mennee”.
Keskustelu kävi yhä kuumemmaksi ja kuumemmaksi. Lopulta tyrnäväläinen Yrjö-Iikka Siira, joka tunsi Limingan olot, koska oli ollut Limingan kansanopiston oppilaana, sai puheenvuoron:
– Me täällä Limingassa asuneet tiedämme, etteivät liminkalaiset ole saaneet hankkia aseita, kun täällä on ollut venäläisen päällikön kova kontrolli. Minä olen sitä mieltä, että kyllä meidän on velvollisuus jatkaa liminkalaisten auttamista. Täytyyhän meidän ajatella sitä kotiväkeäkin. Emmehän me voi jättää kotiväkeämme tänne näin vaikeassa tilanteessa ja lähteä pakenemaan.
Siiran puhe herätti kovasti keskustelua ja pohdintaa miten kotiväki selviäisi. Niinpä mielipiteet muuttuivat ja kaikki olivat lopulta samaa mieltä Yrjö-Iikan kanssa, että tyhmäähän se olisi tässä tilanteessa pötkiä pakoon.
Suojeluskuntalaiset päättivät jäädä vartiointitehtäviin.
Tuomiokosken ohjeen mukaan jaettiin vartiovuorot eri kohteisiin ja päätettiin toimia sen mukaan. Tuomikoski muistutti ja neuvoi:
– Älkää ampuko niitä oululaisia nuoria miehiä kohti, vaan ampukaa ensin varoituslaukauksia ja sitten jos tarve vaatii, niin ampukaa sitten sellaisia ”läheltäpiti-laukauksia”, jolla ne oululaiset pojat pelotellaan kääntymään takaisin.
Ja muistakaa, kun te jäätte nyt tänne, että siinä meidän työväestön kanssa tekemässä sopimuksessa on ehto, jossa luvataan Limingan työväestölle koskemattomuus ja rauha.
Näillä eväillä tynäväläiset, alatemmeläiset ja osa lumijokisia suojeluskuntalaisia jäi Liminkaan vartiointitehtäviin. Lopuksi heille jaettiin myös tarkat vartiointikohteet ja -vuorot.