– Ensikertalaisena en osannut aavistaa, kuinka nämä menevät kaupaksi. Kaverit ovat ostaneet kaikki, ja meille jäi vain tämä yksi. Mutta hyvähän se on, että se meni näin päin, Krankkala hymähtää ja toteaa, että tammikuussa pitäisi saada seuraava erä kirjapainosta.
Rataesimiehen työsarka -nimeä kantavaan teokseen on tallentunut kuva työstä, josta ei ole aiemmin paljon kirjoitettu.
– Alan olla niitä viimeisiä alan miehiä, jotka ovat nähneet, miten rataa tehdään käsin. Sen takia halusin tallentaa edes jotain kansien väliin, mies kiteyttää.
Menneisiin vuosiin palaaminen tuntui Krankkalan mukaan haikealta. Onni oli kuitenkin se, että vanhoja työtovereita saattoi muistella pelkästään hyvällä.
Kynään tarttuminen ei ole ollut Krankkalalle koskaan hankalaa. Hänen kynästään on kirvonnut vuosien varrella niin pikkujoulunäytelmiä kuin lukematon määrä lähipiirille osoitettuja kronikoitakin. Muistelmateoksen kirjoittamiseen hän ryhtyi kymmenisen vuotta sitten. Lievä aivoinfarkti laittoi kirjoitusurakan kuitenkin pitkäksi aikaa jäihin. Tekstin pariin mies palasi terveydentilan kohennuttua.
Kirjailija Kaisa Kervinen toimi hänen mentorinaan kirjoitustyön edetessä.
– Itsehän olen itse aivan alokas tässä hommassa. Iso kiitos Kaisalle siitä, että hän on ollut apuna, Krankkala kiittelee.
Muistelmat alkavat kotikonnuilta Limingasta, jossa Krankkala ensimmäisen kerran tarttui VR:n töihin.
– Isä oli alalla ja hänen jalanjäljissään minäkin alalle päädyin. Se tuntui ihan omalta firmalta. Ensimmäisenä hommana oli sepelöinti rautatiellä Värminkoskella, hän kertoo.
Armeijan jälkeen tie vei Vaalaan. Siellä Krankkala tapasi Karjalasta evakkoon lähteneen Katrin, jonka kanssa yhteinen sävel vei alttarille asti. Avioitumisen jälkeen hän suuntasi ratavartijakursseille ja pääsi töihin Vaalaan. Työvuosien varrella ratavartijan nimike muuttui rataesimieheksi ja työpaikka vaihtui Vaalasta Iihin ja Ylitorniolle ja sieltä Iin kautta Ouluun. Työnkuvaan kuului rautateiden rakentaminen ja korjaaminen.
– Silloin alkuun tehtiin kaikki ne hommat käsin, jotka nykyisin hoidetaan konevoimin. Tykkäsin työstäni ja joka aamu lähdin töihin hymyssä suin, Krankkala muistelee.
Jokaisella esimiehellä oli vastuullaan rata-alue, jonka kunto tarkastettiin päivittäin. Kymmenien kilometrien mittainen matka taittui resiinalla vuoden ympäri.
– Jos oikein kovasti veivasi, niin pääsi kahtakymppiä. Kolmipyöräisellä resiinalla mentiin talvellakin, vaikka oli neljäkymmentä astetta pakkasta. Nyt resiinoita ei enää työkäytössä ole.
Krankkalan ura VR:llä kesti yli neljäkymmentä vuotta. Työ oli pitkälti reissuluontoista. Perheellisenä miehenä lähtö tuntui joskus hankalalta – varsinkin silloin, kun hän joutui Iissä asuessaan lähtemään parin vuoden mittaiselle komennukselle Ylitorniolle. Vaimo jäi kolmen pienen lapsen kanssa kotiin tiettömän taipaleen taakse. Tuolloin tehtiin vielä kuusipäiväistä työviikkoa ja perheenisä kerkesi piipahtaa kotona vain yhden päivän viikossa.
– Nykyään sitä kysytään, että haluaako työntekijä lähteä komennukselle. Silloin ei kysytty, vaan se oli vain mentävä. Ja jos ei työ kelvannut, niin sitten sai potkut. Silti muistot ovat hyviä. Huumorilla selviää monesta asiasta, Krankkala toteaa.
Vakaviakin paikkoja vuosien varrella tuli vastaan. 1980-luvulla rataesimies oli töissä Oulun ratapihalla, jossa koneet pärisivät niin, että hän erehtyi väärälle tielle ja käveli suoraan junan alle. Junan tulon huomattuaan Krankkala heittäytyi radalle. Silmissä vilisi elämän filmi – hän luuli loppunsa koittaneen.
– Isäni oli kuollessaan 52-vuotias. Hän sai sydänkohtauksen töissä ollessaan, kaatui radalle ja jäi junan alle. Siinä radalla maatessani ajattelin, että olen nyt saman ikäisenä kuin isäkin kuollessaan.
Kohtalo päätti kuitenkin toisin. Junan mentyä radalta nousi lähes haavoittumaton mies.
– Sepelistä tuli vain käsiin haavoja. Minua tilanne ei niinkään säikäyttänyt, mutta vaimo ja työnjohto kyllä säikähtivät, hän toteaa nyt.
Eläkkeelle Krankkala jäi vuonna 2000. Kovin kauaa ei mies kuitenkaan malttanut pois raiteilta pysyä, sillä hän liittyi Pohjois-Suomen rautatieharrastajiin pian eläköitymisen jälkeen.
Nyt kynä sauhuaa taas. Tällä kertaa työn alla on jotain romaanimuotoista, josta kirjailija ei suostu sen enempää paljastamaan. Tekstiä on syntynyt kotioloissa varsinkin yön tunteina, jolloin Krankkalaa valvottavat levottomat jalat.
– Kaikki särky tuntuu jotenkin unohtuvan kirjoittaessa, hän tuumaa.