– Sehän siinä viehättää, kun maraton on tuskaa lähdöstä maaliin, että miten sitä kestää. Ja se jälkitunnelma, joka tulee kahden, kolmen, neljän päivän päästä, kun elimistö alkaa palautumaan, Paavo Takalahti kertoo.
Takalahti on 79-vuotias kempeleläinen ja kokenut juoksija. Tulevan viikonlopun Kempele Z-Maraton on miehen 105. maratonjuoksu. Toisin kuin kreikkalainen sanansaattaja, Takalahti ei juokse henkensä kaupalla.
– Lähinnä tämä on minulle kunnon ja terveyden ylläpitämistä. Se on sellainen luonnonvara, jota ei kannattaa tuhlata. Se on ihan sama olenko ensimmäinen vai viimeinen, minulla ei ole sitä kilpailuviettiä. Tärkeää on se, että pääsen maaliin mahdollisimman terveenä. Minä menen aina itseni kanssa.
Reiluun sataan maratoniin mahtuu mahtavia tarinoita. Kempeleläinen ei omien sanojensa mukaan ole kiertänyt ulkomaita erityisen hanakasti, mutta maratonit on juostu niin Berliinissä kuin Kööpenhaminassakin. Havaijilla kilpakumppaneina oli 14000 japanilaista, Tukholmassa satoi niin kovasti vettä ja rakeita, että jalkakäytävät peittyivät. Katukivetyksen reuna katosi näkyvistä.
– Juoksin jokivartta pitkin Västerbron sillalle. Edessä oli synkkä, musta pilvi ja minä ajattelin, että kunhan tuo ei vaan tulisi päälle. Rakeet hakkasivat päänahan punaiseksi. Kun tulin stadionille, maassa oli sellainen viiden sentin raekerros. Piti ponnistella, että pääsi maaliin.
Takalahti alkoi juosta maratoneja suhteellisen myöhään, 46-vuotiaana. Reilut kolmekymmentä vuotta myöhemmin juoksukilometrejä tulee vieläkin viikossa 20–40.
– Kun täytin kuuskymmentä, juoksin kesällä kuusi maratonia. Palautuminen ei enää tapahdu niin nopeasti. Se oli jo liikaa. Nykyään taistelee sitä laiskuutta vastaan, että ei tule lähdettyä. Mutta kun tietää mikä seuraus sillä on, jos ei lähde, niin se on se kannustin.
Yli sadan maratonin mies on Kempeleen Maratonklubin jäsen ja nyttemmin Z-Maraton on pyhitetty pääsääntöisesti toimitsija- ja vastuutehtäville. Siitä huolimatta mies on ehtinyt juoksemaan kotikunnassaan päälle kymmenen kertaa. Tämän lauantain koitos on samalla aikuisurheilijoiden SM-kilpailu. Pojat houkuttelivat joukkuekilpailuun. Yhteinen päämäärä velvoittaa, vähän niin kuin antiikin lähettiä.
– Uteliaisuuttani tein testijuoksun pari viikkoa sitten, että kannattaako ylipäänsä lähteä. Oulunsalosta Tupokseen, 31 kilometriä, siinä meni neljä tuntia ja 20 minuuttia. Totesin, että kyllä se menee läpi. Lähden etenemään sellaista seitsemän minuutin kilometrivauhtia. Miten sitten käy, niin sen näkee lauantaiaamuna.
Näillä näkymin Kempeleessä juostaan helteisissä olosuhteissa. Kokenut kestävyysjuoksija muistuttaa suola- ja nestetasapainon ja vaatetuksen merkityksestä. Kuumat juoksut eivät ole Takalahdelle uusi asia. Havaijillakin lähtö oli aamuviideltä, maalissa kempeleläinen oli yhdeksän aikoihin. Silloin oli jo 28 astetta lämmintä.
– Yksi kaveri joutui 300 metriä ennen maalia ambulanssiin. Lähelle pääsi. Vaatetusta pitää olla niin vähän kuin mahdollista. Monesti näkee paksuja mustia lakkeja. Pään kautta haihtuu yli 30 prosenttia kehon lämmöstä ja kun siihen pannaan lippalakki, niin se on hidasta. Tämmösiä luontovirheitä ei pitäisi tehdä. Pitää päästä tuulettumaan vapaasti.
Keskeyttämiskynnys on maratoonarille korkea, mutta joskus Takalahtikin on joutunut jättämään leikin kesken. Raahessa nestevarat loppuivat ennen viimeistä kymmenen kilometrin lenkkiä, Helsingissä jalkaan tuli revähtymä.
– Ei niitä montaa ole. Mutta pitää antaa periksi, jos näkee, että juoksu on ylitsepääsemätöntä tai todella vaikeaa. Ei pidä jääräpäisesti punnertaa läpi. Aina löytyy syy keskeyttää. Korvien välissä se päätetään, että tuletko maaliin vai et. Tuskansietokyky nousee, kun harjoittelee ja sitkeä luonne auttaa myös.
Vaikka jääräpäinen ei pidäkään olla, luonto ei aina anna periksi. Jokunen vuosi sitten Tampereella veteraanien SM-kilpailussa mies loukkasi koipensa. Kolmeenkymmeneen kilometriin asti juoksu sujui, mutta sitten piti heittää kävelyksi. Perille täytyy päästä, vaikka mukana ei olisikaan kreikkalaista sotaviestiä.
– Ei passannut pettää porukkaa. Pojat olivat jo maalissa. Minulla meni vähän päälle viisi tuntia, ei se paha aika ole. Jalka meni siinä, kun juoksin alamäkeen liian kovaa. Tuli pieni repeytymä pohkeeseen.
Kotikisa tuo mukanaan oman pienen latauksensa. Jopa niinkin kokeneelle juoksijalle kuin Takalahti. Syy löytyy juoksureitin varrelta.
– Siellä on tuttuja kannustamassa. Yhden kerran oli todella kylmä, vastatuuli ja vesisade. Kaveri oli toimitsijana ja sanoi, että sehän näyttää ihan juoksulta. Se oli sellainen positiivinen kannustus – eihän tässä vielä laahusteta. Siitä jäi sellainen lentävä lausahdus, että näyttääkö tämä juoksulta, Takalahti nauraa.
Kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten Feidippideen kohtalo oli traaginen, mutta ei nykypäivän juoksijoidenkaan rooli ole aina ruusuuinen. Maratonvuosiensa aikana kempeleläinen on ehtinyt nähdä monenlaista muutosta. Jopa yleisön käyttäytymisessä. Takalahden juoksu-uran alkuaikoina ihmiset saattoivat huudella kilpailijoille herjoja kapakoiden terasseilta.
– Nykyään ne ovat massatapahtumia ja yleisö kannustaa. Tukholmahan on siitä erikoinen, että siellä on show’ta, orkestereita, napatanssijoita ja muuta viihdykettä kadun varrella. Ne ovat sellaisia eläviä kansanjuhlia, joissa juoksija saa olla mukana. Kannustus antaa sellaista psykologista voimaa. Kyllä sillä on merkitystä.
Kempeleessä juostava reitti on yli sadan maratonin miehelle tuttu niin järjestäjän, toimitsijan kuin harrastajankin silmin. Korkeuserojakaan ei juuri ole, joten reitin pitäisi olla mukava kaikille.
– Ainut haitta on se, jos on vastatuuli. Kun on näitä suoria ja aukeita paikkoja, niin sille se on vähän arka, mutta muuten se on maratonreittien parhaimmasta päästä. Ja rauhallinen siinä mielessä, että saa juosta pyörätiellä, ei tarvitse pujotella. Voi juosta omaa tahtia.
