Yhteisöllisyys on ottanut koronakriisin aikana pitkän loikan. Epidemian alkuaikana totesin pääkirjoituksessa tyytyväisyydellä, että talkoohenki ja ihmisten auttaminen nostavat vahvasti päätään. Mitä pidemmälle kriisissä on menty, sitä luovemmilla ratkaisuilla naapureita ja kylänväkeä on riennetty auttamaan.
Vuosien ajan on puhuttu yhteisöllisyydestä ja sen vahvistamisesta. Juhlapuheissa sitä on pyöritelty kauniilla sanankäänteillä. Silti yhteisöllisyys on ollut monessa kohtaa kadoksissa kiireen ja itsekeskeisen elämän aallokkossa.
Koronaepidemia on vakavasti ihmisten terveyteen ja yhteiskunnan talouteen vaikuttava kriisi. Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin: yhteisöllisyys ei ole enää juhlapuheiden illuusio tai yltiöpäinen haave. Yhteen hiilleen puhaltaminen on vahvistunut monin paikoin.
Yksi esimerkki on paikallisten yrittäjien tukeminen. Eri mediavirroissa näkyy entistä enemmän kyselyjä paikallisten erityistaitojen perään, kiitellään ja kehutaan paikallisia toimijoita. Moni on selvästi havahtunut paikallisten yrittäjien kohtaamaan haasteeseen ja ymmärtänyt, että paikallisesti käytetty euro auttaa, jos haluamme nauttia lähellämme olevista palveluista myös koronakriisin jälkeisessä maailmassa.
Yhteisöllisyys näkyy myös asenteissamme. Keskustelupalstoja ei leimaa enää pelkkä piikittely, toisten haukkuminen ja leimaaminen, vaan moni on nyt kannustava ja tsemppaava. Viesti on kaikille sama: kyllä me tästä selviämme.
Kunpa tämä kaikki säilyisi myös silloin, kun yhteiskuntamme pyörät lähtevät taas toden teolla pyörimään, palaamme etätöistä työpaikoillemme, etäkoulusta kouluun ja kohtaamme toisemme ilman turvavälejä.
Jospa silloinkin muistaisimme vahvistaa yhteisöämme omalla toiminnallamme?