Ajelin moottoritietä kohti pohjoista muutama vuosi sitten. Huomioni kiinnitti edellä ajava auto. Yhtäkkiä se koukkasi tiukasti pientareen puoleiselle levennykselle vauhtiaan hiljentämättä. Melkein saman tien auto palasi takaisin kaistalleen ja jatkoi normaalisti matkaansa.
Ennen kuin ehdin kunnolla edes pohtia syytä kuskin ajolinjoihin, huomasin pientareella lyllertävän siilin. Edelläajaja oli huomannut sen myös ja yrittänyt liiskata tuhisijan kuoliaaksi. Onneksi hän ei ollut onnistunut.
Kaiken lisäksi näytti vielä siltä, että siilin tappamista yrittäneellä autoilijalla oli kyydissään lapsia. Millaisen mallin hän mahtoi näille kasvaville ihmisille antaa? Että kaiken muun elollisen voi tapaa – vaikka vain huvikseen, jos siltä tuntuu? Oli vaikeaa estää raivoa nousemasta pintaan.
Ei ole ihan samantekevää, millaisella asenteella ja sanamuodoilla puhumme muista luontokappaleista ja luonnosta. Onko puhe kunnioittavaa ja arvostavaa vai vähättelevää ja mitätöivää? Näemmekö itsemme osana maapallon eliöstöä vai kuvittelemmeko kaiken olevan olemassa vain siksi, että voisimme sitä kuluttaa ja hyödyntää?
Toistaiseksi me tiedämme varsin vähän muista elollisista ja niiden kokemusmaailmasta. Mutta se vähä mitä tiedämme kertoo, että muutkin elolliset kuin ihminen kokevat iloa, surua ja kaipausta. Eläimet voivat kiintyä ja jopa ystävystyä. Hyönteismaailmasta voi löytyä niin pitkälle kehittynyttä kommunikaatiota ja kollektiivista älyä, ettei meillä ole siitä vielä aavistustakaan.
Sisäsivulla kerromme tarinan lumijokisesta naisesta, joka on ottanut eläinten hyvinvoinnin sydämenasiakseen. Tärkeää sen pitäisi olla meille kaikille, ihmisten hyvinvoinnista huolehtimisen lisäksi. Ne kun eivät ole toisiaan poissulkevia asioita.