Outi Pohjasen tunteet ovat viime viikkojen aikana nousseet usein pintaan. Tiukin tilanne tähän saakka oli Temmeksen kirkossa pidetyn iskelmämessun yhteydessä lokakuussa. Kirkko oli täynnä väkeä, ja Tyrnävän seurakunnan kappalainen jakoi ehtoollista sitä seisaallaan vastaanottaville ihmisille. Kun hän kohtasi sakramentin vastaanottavia seurakuntalaisia näin kasvokkain, oli nielaistava kerta jos toinenkin.
– Kun minä olen tällainen itkupilli, Pohjanen naurahtaa.
Kyynel on herkässä nytkin, kun puhutaan siitä mitä Pohjanen jää kaipaamaan lähtiessään Haukiputaan seurakunnan kappalaiseksi. Tyrnävällä hän ehti olla liki päivälleen kahdeksan vuotta.
– Ihmisiä. Seurakuntalaisia ja työkavereita, hän saa sanotuksi.
Ratkaisu on kuitenkin ymmärrettävä. Pohjanen on kotoisin Haukiputaalta, jossa vanhaa sukutilaa asuttavat hänen vanhempansa. Hän asuu itse tällä hetkellä Kempeleessä, ja vapaa-aika kului lähes kokonaan tilan asioiden hoitamisessa.
– Tämän kolmion kiertäminen Kempeleen, Tyrnävän ja Haukiputaan välillä alkoi käydä työlääksi. Kun Haukiputaalla avautui kappalaisen virka, en voinut olla hakematta sitä.
Pohjanen muistaa hetken, kun kuuli valinnastaan.
– Olin silloin Rovaniemellä, eikä seuraavana yönä uni tullut. Silmissäni vilisi ihmisten kasvoja. Maalaispappina oppii tuntemaan seurakuntalaiset, ja minä kiinnyn ihmisiin.
Valmistuttuaan teologian maisteriksi ja saatuaan pappisvihkimyksen Outi Pohjanen työskenteli yksitoista vuotta Savossa, Kuopion ja Siilinjärven seurakunnissa. Vaikka hän oli kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta, tänne palaaminen herätti monia kysymyksiä.
– Mietin silloin, millaista on pohjoisen hengellisyys. Savossa oli körttiläisyyttä tai kirkkokristillisyyttä ilman herätysliiketaustaa. Ei siellä keskusteltu sukupolvien ajan siitä, kenelle pelastus kuuluu.
Hän sanoo käyneensä nuoruudessaan paljon hengellisiä keskusteluja eri näkemyksiä edustavien uskovaisten – niin vanhoillislestadiolaisten sukulaistensa kuin helluntailaisten ystäviensäkin – kanssa.
– On hyvä, että uskalletaan jo ajatella ääneen. Olen nähnyt kaikissa herätysliikkeissä hyvää elämää ja myös hyviä perusteita niille valinnoille, joita on tehty.
Mutta kuten hän sai Savossa työskennellessäänkin kokea: ihmistä ei arvioida heidän taustansa kautta vaan itsenään.
– Tyrnävällä on ollut hyvä havaita, miten hyvää yhteistyötä täällä tehdään kirkkovaltuustossa ja -neuvostossa erilaisista näkemyksistä huolimatta. Täällä keskustellaan paljon ja hoidetaan yhteisiä asioita, ei omaa etua. Maailmanpolitiikassa olisi oppimista Tyrnävältä.
– Toivottavasti tämä kulttuuri jatkuu, sillä se tekee seurakunnasta vahvan kohtaamaan myös vaikeita aikoja. Toivoisin ihmisten saavat lisää varmuutta myös sen suhteen, ettei kirkko ole pyhien vaan armahdettujen syntisten yhteisö. Kirkossa kaikki ovat samalla viivalla.
Kuluneen kahdeksan vuoden aikana Pohjanen sanoo oppineensa monia asioita sekä seurakuntalaisilta että kirkkoherran viransijaisuutta hoitaessaan.
– Pohjoispohjalaiset ovat pidättyväisiä, ja heille pitää antaa aikaa. Mutta kun luottamus on saavutettu, papin viran toimittaminen helpottuu. Seurakuntalaiset antavat papilleen paljon anteeksi: inhimillisyyttä ja osaamattomuuttakin.
Pohjanen pitää papin tärkeimpänä tehtävänä ottaa ihmiset ja heidän elämäntilanteensa todesta.
– Nähdä heidät, olla kiinnostunut heistä. Joskus saarnaa Kristusta parhaiten kuuntelemalla. Mutta meidän on myös tuotava arkeen Jumalan lupauksia. Kristus oli rohkaisija: meidänkin on uskallettava elää rohkeasti.
Joku on joskus sanonut Pohjaselle, että jos kirkon työntekijät eivät työskentelisi, kukaan ei sitä huomaisi. Pohjanen ei ole samaa mieltä. Tätä työtä tehdään hiljaa ja meteliä pitämättä.
– Tärkeintä tässä työssä on kohdata yksi ihminen kerrallaan. Jos me lakkaamme tekemästä yksilötyötä, mitä jää jäljelle?
Kirkkoherran viransijaisuuden aikana hän sanoo oppineensa paljon työtovereidensa työstä ja arvostavansa sitä.
– Jään kaipaamaan tätä työyhteisöä ja sen huumorintajuisia ja itseironisia ihmisiä, jotka eivät pelkää laittaa itseään likoon!
Haukiputaan seurakunnassa Pohjanen kulki sen tavallisen polun: päiväkerholainen, kokkikerholainen, kerhonohjaaja, seurakuntanuori.
– Minulla oli vahva hengellinen kutsumus, joka kulki käsi kädessä tavallisen villin nuoruuden kanssa, Pohjanen muotoilee.
Teologiseen tiedekuntaan hän ei silti lähtenyt henkseleitään paukutellen. Pappeus ei ollut itsestään selvyys.
– En ollut koskaan edes nähnyt naispappia. Oulun hiippakunnan piispa Olavi Rimpiläinen ei heitä vihkinyt virkaansa. Ajattelin, että papin piti olla jotain muuta, kuin mitä koin itse olevani.
– Kurssitovereissani oli monia Luther-säätiöön sittemmin liittyneitä opiskelijoita, ja asiasta käytiin kiivaita keskusteluja. Vasta tavattuani monenlaisia pappeja kesätöissä seurakunnissa huomasin, etteivät nämä ole ihmisiä kummempia.
Kipuilun jälkeen hän otti pappisvihkimyksen – eikä ole katunut.
Pohjasen mieltä lämmittää eräs hiljattainen kohtaaminen tyrnäväläisrouvan kanssa. Rouva oli todennut kappalaiselle lyhyesti ja ytimekkäästi:
– Ihanaa, kun olet niin tavallinen!