Nyt esine on päässyt arvoiseensa säilöön. Se on kunniapaikalla Tiiton kodissa sekä joskus myös yleisötilaisuuksissa, joihin faniklubi aika ajoin osallistuu.
– Alttosaksofoni ei ollut ainoa soitin, jonka Jamppa hallitsi. Hän soitti myös huilua, klarinettia, baritoni- ja tenorisaksofonia sekä kitaraa ja pianoa. Jamppa oli vasenkätinen ja opetteli kitaransoiton siten, ettei hän vaihtanut kielien paikkaa. Hän soitti kitaraa ikään kuin ylösalaisin, Tiitto innostuu kertomaan soitinta esitellessään.
Jamppa on tehnyt Tiittoon vaikutuksen sekä persoonansa, musikaalisuutensa että tulkitsemiskykynsä puolesta. Mies latelee ulkomuistista monenlaista tietoa nyt jo edesmenneestä artistista.
– Olen huomannut, että Jamppa alkaa unohtua, eikä häntä enää tunneta yhtä hyvin, hän tuumaa.
Huoli Jampan unohtumisesta olikin yksi syy, miksi Tiitto tallensi tietojaan vuonna 2008 ilmestyneeseen muistelmateokseen Jamppa Tuominen – Aamu toi, ilta vei. Petri Tuunaisen kanssa yhteistyössä tehty kirja lepää nyt olohuoneen pöydällä vieressään tuore, joulukuussa ilmestynyt romaani Nuori mies maailmalle lähti, jonka Tiitto työsti yhdessä helsinkiläisen Juhana Unkurin kanssa.
Tiiton nimi komeilee kaikkiaan seitsemän kirjan kannessa. Kirjailijana ja musiikin dokumentoijana toimiminen ovat taksinkuljettaja työskentelevälle Tiitolle vapaa-ajan harrastuksia, joihin hän uppoutuu aina joutessaan. Kaikki alkoi vuonna 1973 äänilevyjen keräilystä, jonka paisuessa Tiitto alkoi kirjata ylös suomalaisten artistien diskografioita. Tuotantotietojen kokoaminen kävi jouhevasti, sillä iso osa levyistä löytyi omista hyllyistä.
2000-luvulle tultaessa mies perusti omat nettisivut ja alkoi tallentaa tietoja sinne. Nykyisin hänen nettisivuiltaan löytyy noin 80 levyttäneen suomalaisartistin diskografiat ja lisäksi tietoja on hyödynnetty useammissa kirjallisissa tuotoksissa.
Tiiton harrastus kantautui myös vapaana toimittajana toimivan Juhana Unkurin korviin. Hän otti oulunsalolaismieheen yhteyttä kysyäkseen taustatietoja Tapio Rautavaarasta, ja samalla tuli ilmi Tiiton kirjoittamisinto. Tästä sai alkunsa yhteistyö, jonka tuloksena syntynyt kirja kertoo parikymppisen Heikki Käiväräisen matkasta Kainuusta Helsinkiin ja tarjoaa siinä sivussa näkymän 1960-luvun lopun suomalaiseen yhteiskuntaan.
Unkuri toimi kirjan päätoimittajana ja Tiitto sen sijaan loi tarinan tueksi tarkkanäköisiä kuvauksia Kainuun maaseudulta ja Helsingin Kalliosta.
– Äitini on Kainuusta kotoisin, ja lapsuudessani vietin paljon aikaa siellä. Kirjan tekeminen oli minulle muistelun aikaa. Samalla kaivoin netistä tietoa esimerkiksi Kainuun alueen historiaan liittyen, Tiitto kertoo.
Netin syövereistä hän löysi monenlaista mielenkiintoista tietoa äitinsä synnyinseutuun liittyen.
Nämä löydökset hän halusi jakaa myös lukijoille.
– Kirja on kuitenkin kaunokirjallinen teos, joka ei täysin perustu faktoihin. Tämän takia myös paikannimet on muutettu.
Ensimmäinen oma teos Tiitolle oli Veikko Lavi – Diskografia 1951–2006, joka painettiin kansiin vuonna 2007. Se on piirtynyt hänen mieleensä virstanpylväänä – kirjailijuuden alkupisteenä.
– Siitä alkoi oma kirjallinen harrastukseni, ja tuosta lähtien olen kirjoitellut jotain, kertoo mies, joka käyttää vapaa-aikaansa kirjoittamisen lisäksi myös lukemiseen.
Ennen tätä Tiiton kirjoittamisinto oli jo saanut tuulta purjeisiinsa Irwin Goodmanin faniklubin myötä.
Tiiton musiikkiaiheisia kirjoituksia sekä hänen laatimaansa Irwinin diskografiaa hyödynnettiin klubin julkaisemassa Ari Lahden toimittamassa kirjassa Vuosikertakirja 1 – Irwin.
Tämän jälkeen Lahti ja Tiitto ovat jatkaneet Irwinin elämään pureutumista Viimeinen keikka -kirjasarjassa, josta julkaistaan pian kolmas osa.
– Sen on tarkoitus ilmestyä viisiosaisena sarjana, ja myöhemmin siitä työstetään myös romaani. Kyse on elämäkertaromaanista, jossa pyritään tuomaan ilmi Irwinin elämästä sellaisia seikkoja, mitä ei ole aiemmin julkisuuteen tuotu, Tiitto selventää.
Kirjasarja keskittyy erityisesti Irwinin taiteellisuuteen, joka jäi hänen artistivuosinaan sensaatiohakuisten lehtijuttujen varjoon.
– Todellinen Irwin oli erittäin musikaalinen taitelijapersoona. Tekee mieli verrata häntä Eino Leinoon. Heistä kumpikaan ei saanut eläessään sitä kunnioitusta, joka heille olisi kuulunut.
Keräilylevyistä täyttyneitä kirjahyllyjä ja komeroita katsellessa herää kysymys, mistä tämä kaikki sai alkunsa. Tiitto kertoo alkusysäyksenä toimineen Irwinin LP-levy Viisi vuotta, vaan ei suotta, jonka hän hankki itselleen aikoinaan divarista viidellä markalla. Siitä tuli hänen levykokoelmansa levy numero yksi.
– Panin jo lapsena radiota kuunnellessani merkille tuon persoonallisen artistin, jolla oli oma sanoma. Vuonna 1973 hankin Irwinin levyn ja siitä asti olen harrastanut äänilevyjen tutkimista ja pienimuotoista keräämistä, hän toteaa hymynkare suupielessään.
Pienimuotoinen on vaatimaton sanavalinta Tiiton keräilyharrastuksesta puhuttaessa. Hänen kotiinsa on kertynyt mittava määrä äänilevyjä. Kokoelmaan kuuluvat levyt ovat ilmestyneet pääosin ennen 1980-lukua.
– Analogisella tekniikalla toteutettu musiikki soi upeasti, eikä siihen kyllästy, Tiitto perustelee.
Nykymusiikkia kuunnellessaan mies harmistuu aika ajoin suunnasta, johon tuotantotyyliä on viety: taustoihin ei enää panosteta samalla tavalla, vaan tyydytään pienempiin orkesterikokoonpanoihin tai pelkästään koneilla tehtyihin instrumentteihin.
– Toki hyvää musiikkia tehdään yhä tänäkin päivänä, ja joskus saatan jonkun uudenkin levyn ostaa. Ilokseni olen huomannut, että nykylaulutekstitkin tehdään huolella, Tiitto päättää.
