Liminka oli ainoa paikka Suomessa, jossa Työväenyhdistys ja Suojeluskunta sopivat, että aseellisiin toimiin toisia vastaan ei ryhdytä.
LIMINKA Venäläisen varuskunnan päällikkö tervehti tulijoita vanhan kunnantalon portaiden ylätasanteelta ja kysyi:
– Mikä on tilanne?
Liminkalaiset ilmoittivat, että he ovat neuvotelleet asioista ja päässeet sopimukseen. Työväestö ei nouse kapinaan, eikä yhteenottoa tule,
Päällikkö laskeutui ylätasanteelta alas, kätteli molemmat osapuolet ja sanoi:
– Asiahan on sillä selvä.
Hän kääntyi talonpoikien edustajan Heikki Tuomikosken puoleen ja esitti, että kun he nyt antautuvat ja luovuttavat aseensa ja ammuksensa, niin he pyytävät koskemattomuutta ja hevoskyytiä Rantsilaan, mistä he jatkavat matkaa kotimaahansa Venäjälle.
Tuomikoski lupasi täyttää nämä ehdot. Sen jälkeen päällikkö otti antautumisen merkiksi miekkansa tupesta ja ojensi sen Tuomikoskelle, jonka koki vastapuolen edustajaksi.
Työväestön edustajan Johan Paldaniuksen hän koki paremminkin yhteistyökumppaniksi.
Päällikkö antoi käskyn sotilailleen jotka alkoivat kantaa aseita ja ammuksia kunnantalon seinustalle. Niitähän kertyikin melkoinen määrä. Sen jälkeen sotilaat jäivät seisoskelemaan siihen alas. Kun päällikkö tämän jälkeen oli nousemassa ylätasanteelle, hän huomasi Ahti Kankaan ja muut kansanopiston näytelmäkerholaisten seisovan siinä portaiden vierustalla. Hän seisahtui ja kätteli poikia.
– Näin ne osat vaihtuivat, hän totesi ja toivotti nuorelle Suomelle onnea.
Sotilaat jäivät seisoskelemaan ja tupakoimaan. Koska he olivat tulleet tutuksi kansanopistossa opiskelleille pojille nuorisoseuran iltamissa, jäivät he siihen porisemaan keskenään.
Suojeluskunnan pojat antoivat venäläispojille tupakkiaskinsakin pitkän kotimatkan evääksi. Kaikki olivat sitä mieltä, että oli mukava, ettei tarvinnut ruveta taistelemaan tuttuja miehiä vastaan.
Kun tilanne oli tällä tavalla rauhoittunut ja venäläisille oli luvattu koskemattomuus, oli kunnantalolle määrätty suojeluskuntalaisia vartiotehtäviin, ettei lupausta rikota ja venäläiset saavat rauhassa valmistautua kotimatkaansa.
Sunnuntai oli jo pimentynyt illaksi. Venäläiset sotilaat pakkasivat kamppeensa ja rauhoittuivat yöpuulle. Seuraavana aamuna he lähtisivät hevoskyydillä Rantsilaan ja sieltä kohti kotimaata Venäjää. Pimenevässä illassa alkoi kuitenkin kuulua kummaa metakointia, johon nukkumaan menijät havahtuivat.
Kansanopiston johtaja Aarne Tolvanen oli suunnitellut kalevalaispohjaisen kuvaelman, jota varten oli kerätty kiväärin mittaisia seipäitä kansanopiston lähellä sijaitsevalle kivikoululle. Suunnitelmana oli, että seipäin varustautuneet suojeluskuntalaiset marssisivat johtaja Tolvasen johdolla vanhalle kunnantalolle, jossa kuvaelma esitettäisiin, ja Tolvanen pitäisi puheen Suomen itsenäistymiselle.
Kuvaelmaa esittämään oli myös Oulusta saapunut neljä miestä. Aluksi he olivat kuin muutkin kuvaelman miehet, mutta kun he olivat aikansa nautiskelleet ”omasta virvokesalkustaan” ja joukko lähestyi kunnantaloa, he ottivat komennon käsiinsä.
Yksi oululaisista oli jääkäri, jolla oli käsikranaatti ja toisella oli pistooli. Tolvanen ja seipäin varustautuneet suojeluskuntalaiset menivät kunnantalon taakse.
Oululaiset astelivat vartiomiehistä huolimatta röyhkeästi sisälle kunnantaloon, jossa säikyttelivät venäläisiä ammuskelemalla kattoon ja leikkimällä käsikranaatin kanssa. Kun suojeluskuntalaiset vartiomiehet tulivat hätistelemään heitä pois, he nauroivat ja huusivat:
– Jos ette häivy siitä, niin lasketaan läpi!
Mitään pahempaa ei kuitenkaan tapahtunut ja vartiomiehet saivat oululaiset lopulta rauhoittumaan.
Tolvasen suunnittelema kuvaelma jäi kuitenkin esittämättä.
