SUOMI on ollut aina kärkisijoilla, kun Toimittajat ilman rajoja -järjestö on listannut maita lehdistön vapauden perusteella. Tosin viime vuonna Suomi tippui Norjan ja Ruotsin jälkeen sijalle kolme ja tänä vuonna neljänneksi, kun edelle kiilasi Hollanti.Suomi oli sananvapauden ykkösmaa vuosina 2010-16.
Journalistien ammattilehden Journalistin uusi päätoimittaja Maria Pettersson huomauttaa, että aiemminkin poliitikot, ja muut vallanpitäjät napisivat siitä, mitä media kirjoittaa. Mutta he myös ymmärsivät, miten tärkeää työ on sananvapauden kannalta. Jokin näyttää nyt muuttuneen. On poliitikkoja, jotka toteavat, että suomalainen media on paskaa. Länsimainen demokratia kuitenkin tarvitsee toimiakseen sekä vallanpitäjät, median että asioistaan kiinnostuneet kansalaiset. Muuten se ei toimi.
HIEMAN toisenlaisen näkökulman suomalaiseen mediakenttään tarjosi kahden viikon tutustuminen baden-württembergiläiseen mediaan. Toimittajaryhmä toivoi, että Saksasta olisi kotiintuomisina uusia näkemyksiä ja ideoita omaan työhön.
Anti jäi aika köykäiseksi. Näkemämme saksalaiset lehdet olivat hyvin raskassoutuisia, vanhanaikaisia ja huolimattomasti taitettuja. Kuvajournalisimi ei ollut monessakaan lehdessä kovin korkeassa kurssissa, saattoi näytenumeroista päätellä. Jutut olivat varmaankin ihan taitavasti kirjoitettuja, mutta armottoman pitkiä ja paperinmakuisia. Paikallinen ilmaisjakelulehti ei pitänyt sosiaalista mediaa toimintansa kannalta tärkeänä. Sillä ei ollut Facebook-, Twitter- tai Instagram-tiliä lainkaan.
Hyvin suosittu julkaisu oli kuulemma huoltoasemilla ja kaupoissa jaossa oleva lehti, joka oli täynnä pelkkiä pikkuilmoituksia: ostetaan, myydään, halutaan vuokrata, vuokrataan... Ei, eivät ihmiset etsi näitä ilmoituksia verkosta vaan tästä lehdestä, meille kerrottiin.
Kotimaassa voi unohtua, mutta ulkomailla sen taas muistaa: Saisimme olla reilusti ylpeitä suomalaisesta journalismista ja tiedonvälityksen digitalisoitumisesta. Ei monissa maissa ole asiat näin hyvin.