OULUNSALO Oven avaa hymyilevä nainen. Oulunsalolainen Aune Kurikka (91) asuu omillaan somassa ja samassa mökissä, jossa hän on ikänsä asunut.
Aune pyytää peremmälle ja istahtaa rollaattorinsa viemänä sohvalle. Sivupöydällä palaa kynttilä, astianpesukone hyrskyttää ja matolla kehrää jo 20 vuotta täyttänyt Tätsi-kissa.
Kalastajaksi ja pienviljelijäksi veroilmoituksessaankin itseään tituleeraava Aune alkaa kertoa elämästään, jonka vaiheet hän muistaa kirkkaasti.
Aune syntyi vuonna 1925 nelilapsisen perheen toiseksi nuorimpana.
– Muista laittaa sinne, että Sonnisaaren sairaalassa Oulussa, hän kihertää.
Ilmeisesti synnytyksestä ounasteltiin sen verran vaikeaa, että tällä kertaa ei turvauduttu naapurissa asuvaan kätilöön.
– Äitirukka kuoli keuhkotautiin nuorena, vain 31-vuotiaana. Vanhin veljistä Aarne oli silloin 9-vuotias, Reino 7, minä 5 ja pikkusisko Elvi vain 2-vuotias. Monet ovatkin ihmetelleet, miten isä pärjäsi meidän kanssa. Muistan, että joitakin vanhempia emäntiä, kuten Antin Kaija, kävi isää välillä auttamassa.
– Uusiin naimisiin isä ei koskaan mennyt. Hän tapasi sanoa: ”Minä en ota sikiöilleni vakituista pieksäjää”!
Kurikan talossa oli hevonen, joskus kaksi, ja lehmiä enimmillään viisi. Pääelinkeino oli kalastus. Jalmari-isä kävi talvinuotalla ja kesäisin kalastettiin verkoilla.
– Minä hoidin huushollia 14-vuotiaasta asti. Sitten kun isä sairastui nivelreumaan, minä menin nuottakuntaan hänen sijastaan. Olin silloin kolmekymmentä.
Aune Kurikka kertoo talvinuottauksen olleen niin kovaa hommaa, ettei sitä nykypäivänä ymmärretäkään. Aamuisin piti herätä aamukolmelta lämmittämään hevoselle apevettä.
Nuotta kaamotettiin eli laskostettiin rekeen, jonne pakattiin myös vinssit ja hevosenheinät.
Samaan nuottakuntaan kuului kuusi miestä, kaksi hevosta ja kaksi nuotanpuolikasta.
Matkaan lähdettiin aamupimeällä. Apajat olivat kaukana, joskus tunninkin hevosmatkan päässä.
– Tuli sinne matkaa kymmenenkin kilometriä. Miehet olivat tikanneet viitat apajille aiemmin talvella valmiiksi.
Maamerkkejäkin luettiin.
Parhaat apajat olivat Varjakan meri, Peräkoppana, Nokkakoppana, Hiajanreisi ja Nappi.
– Hiajanreidessä oli hyvä siika-apaja. Napista saimme kerran toista tuhatta kiloa norssia. Tiitossa oltiin usein, ja Voona oli kaukaisin paikka, missä käytiin.
Avannot tehtiin tuuralla. Lasku- ja nostoavannot olivat suurempia ja uittoreiät pienempiä. Nuotan uittoreiät tehtiin suorakaiteen muotoon.
Aunen tehtävänä oli olla nuottien laskumies, ja muut nuottakuntaan kuuluvat ujuttivat tauvoja eli vetoköysiä koukulla jään ali avannolta toiselle. Kun tämä oli tehty, nuotta vedettiin vinssillä hissunkissun ylös.
– En osaa sanoa, miten pitkiä nuotat olivat. Tauvovyyhti oli kuitenkin niin iso, ettei sitä yksin jaksanut nostaa.
Kotiin palattiin pimeällä, ja yötä valaisi vain muutama öljylamppu. Mutta ei työpäivä siihen loppunut. Illansuussa piti joutua vielä ”kalanvalitukseen”.
– Olimme usein samassa nuottakunnassa Helasten kanssa, ja meiltä meni sinne suora latu. Helasen navetassa kalat valittiin: kiisket otettiin pois ja siiat, maivat ja norssit laitettiin omiin laatikkoihinsa. Hätälä tai Pullin rouva kävivät ostamassa ne pois. Maivoista maksettiin parhaiten, Aune Kurikka muistelee.
Sata kiloa kalaa oli tavallisin saalis, ja keväisin saattoi saada 200-kiloisiakin saaliita.
– Keväällä olimme naamoista tosi mustia!
Talvikalastuskauteen valmistauduttiin hyvissä ajoin. Aune Kurikka muistaa, kuinka nuotta tuotiin tupaan, ja kaksi käsistään näppärää emäntää, Veera Sääski ja Anna Lindqvist tulivat Kurikoille verkkoja korjaamaan.
– Isä oli hyvä tekemään eläinten kylkiluista käpyjä, joilla verkot korjattiin.
Parhaimpina aikoina Salonpäässä oli 3-4 nuottakuntaa. Apajat arvottiin nuottakuntien kesken joka syksy. Jos jokin nuottakunta ei vetänyt saamassaan apajassa nuottaa kolmeen vuorokauteen, toiset nuottakunnat saivat sen tehdä.
– Silloin sanottiin, että vedetään vieraan vuorolla.
Aune Kurikka muistaa senkin, kuinka eräänä talvena oli pakkasta 30 astetta, ja silti hän oli vetämässä kaksi apajaa Sarkkisen Kaarlon kanssa.
– Kaarlo sanoi vain, että hyvä ilma kun ei tuulekaan!
Ellei ollut kova myrsky tai lumipyry, nuotalle lähdettiiin joka arkipäivä. Talvikalastusaikaa kesti marraskuusta maaliskuuhun, talvesta riippuen.
– Nykyään on erilaista, ei enää tule samanlaisia talveakaan kuin silloin. Jäät olivat silloin paljon paksumpia.
– Talvinuotan veto oli totista touhua, eikä siellä juuri naisia näkynyt – paitsi Mustaniemen Elmi ja Helasen Sisko.
Kesäisin Kurikan perheessä ei vedetty nuottaa.
– Meillä oli rysiä, ja Aarnella lohiloukkuja.
Aune Kurikka kävi talvi-nuotalla 30 vuotta.
– Ei sitä pitänyt pahana, kun oli nuori ja terve. Silloin mentiin vaan ja oltiin tyytyväisiä. Eikä tarvinnut miettiä, mitä harrastaisi. Ei ollut aikaa harrastaa.
Naimisiin Aune ei koskaan mennyt, vaan hoiti kotona sairasta isäänsä ja huushollia. Kuusikymmentä vuotta täytettyään Aune Kurikka halusi jäädä eläkkeelle, mutta lääkärin mukaan siihen ei ollut perusteita. Puoli vuotta myöhemmin lääkärikin lämpeni asialle ja ehdotti lehmien pois panemista.
– Jätin kerralla kaiken, sekä lehmien pidon että kalastuksen. Kalastusta ei tullut ikävä, mutta hirveästi harmittaa se, että jouduin laittamaan hienon hiehon autoon. Sitä on ikävä!
Muuten Aune vaikuttaa elämäänsä tyytyväiseltä, vaikka hoitovirheen takia toisessa jalassa on hermovaurio, ja hänen äänihuulensa vaurioituivat leikkauksessa.
– Olin ennen hyvä laulamaan; isäkin sanoi aina, että laula sinä Aune...
Aune Kurikka iloitsee kuitenkin siitä, että silmäleikkaus on palauttanut näön, ja naapurissa asuva siskontytär pitää hänestä hyvää huolta.
– Ja Tätsi nukkuu aina vieressä!
