KEMPELE Tiistai 31. tammikuuta 1967. Neljän maissa iltapäivällä ulkona paukkuu 24 asteen kipakka pakkanen. Pirilän puutarhurikoulun luokkahuoneissa pidetään päivän viimeistä oppituntia. Vanhassa hirsirakennuksessa käy myös muutoin kuhina, sillä se palvelee koulun toimistona. Yläkerrassa sijaitsee poikien asuntola.
Luokassa oppilaat hieman hytisevät, sillä kylmä ilma on jäädyttänyt lämmitysputket. Helpotusta on onneksi luvassa. Putkien lämmittämiseen erikoistunut yritys on työn touhussa.
Sattuma puuttuu peliin. Lämmityslaite lennättää vaarallisen kipinän kohti seinärakenteita. Hirsiseinässä tiivisteenä käytetty sammal roihahtaa nopeasti palamaan.
– Nyt se piru sytty!, huutaa yksi työmiehistä.
Kuuden tunnin kuluttua paikalla ovat enää savuavat rauniot.
Viisikymmentä vuotta myöhemmin. PIrilässä työskennellyt avomaapuutarhuri Yrjö Penttilä, kasvihuonepuutarhuri Matti Lamberg sekä hänen vaimonsa, kasvihuoneen myymälänhoitaja Eeva Lamberg istuvat palohetkellä Pirilässä opiskelleen Kaarina Keräsen (omaa sukua Ojala) kahvipöydän ääressä kempeleläisessä kerrostalossa.
Puheensorina yltyy välillä kovaksi muistojen herätessä eloon.
Työmiehen huudahdus palon syttymisestä on jäänyt elävästi 26-vuotissyntymäpäiväänsä samana päivänä viettäneen Penttilän mieleen. Hän tarttui ensimmäisenä puhelimeen soittamaan apua.
– Koulullamme oli oma, miesoppilaista muodostettu palokunta, jonka päällikkönä toimi nykyistä oppilaskuntaa vastaavan toverikunnan puheenjohtaja. Palokunta ei koskaan harjoitellut, minkä vuoksi taitoakaan ei ollut. Lisäksi meillä oli aina talvisin pula vedestä. Yleensä sitä haettiin lisää saunaakin varten Nuorisoseuran palopostista. Sammutustyössä vesi loppui kesken.
Palo laajeni seinärakenteiden sisällä. Kun varsinainen palokunta saapui paikan päälle, oli tuli jo ehtinyt edetä pitkälle. Palokunnan letku vedettiin Nuorisoseuralle, mutta paloposti oli paukkupakkasten takia jäässä.
– Samalla kun osa palomiehistä leikkasi seinää auki, lähtivät toiset autoilla hakemaan vettä Oulunsalosta ja Oulusta, Matti Lamberg muistelee.
Heti tulipalon alkaessa oppilaat komennettiin tyhjentämään toimistoa rehtori Arvo Oikkosen määräyksestä. Tulen alta kannettiin turvaan oppilaitoksen kassakaappi ja tärkeitä papereita sisältävät mapit.
Oppilaat eivät ehtineet hakemaan yläkerran asuintiloista omia henkilökohtaisia tavaroitaan turvaan. Myös vaatteet jäivät tulen arvoille.
– Tosin yksi pojista kävi ylhäällä sulkemassa päälle jääneen radion, mutta ei älynnyt ottaa mitään mukaan, Keränen tietää.
Hän itse oli palon syttyessä makaamassa angiinan kourissa tyttöjen asuntolassa.
– Jossain vaiheessa huomattiin yhden pojista puuttuvan. Häntä me etsimme koko illan, kunnes huomasimme hänen vartioivan Nuorisoseuran palopostia. Hänet oli komennettu sinne.
Koulun emäntä oli järjestänyt sammutusväelle kahvit ruokalarakennukseen. Viimeinenkin toivo rakennuksen säilymisestä katosi, kun palopäällikkö saapui hörppäämään kupillisen.
– Se talo palaa. Emme voi mitään, päällikkö totesi.
Samaan aikaan palokunta varjeli viereistä varastorakennusta. Lähellä oli myös talo, missä Lambergit asuivat.
– Varotoimenpiteenä sitäkin ryhdyttiin tyhjentämään. Olin itse viimeisilläni raskaana, joten oppilaat tulivat kantamaan tavaroitamme turvaan, Eeva Lamberg toteaa.
Kyseisen vuoden tammikuussa Pirilässä oli jo ehtinyt tapahtua kaksi onnetonta tapausta. Yksi naisoppilaista tippui lattian läpi kellaritiloihin ja joutui sairaalaan. Kasvihuoneisiin päässyt kylmä puolestaan aiheutti tuhoa.
– Kun tuli nieli rakennusta, rehtori Oikkonen tuumasi, että ”tämäkö oli nyt se kolmas kerta?”, Keränen sanoo kuulleensa.
Illan aikana tyttöoppilaat antoivat omia vaatteitaan palossa omaisuutensa menettäneille pojille. Myöhemmin kempeleläiset kiusoittelivat, ettei Pirilän porukoita erota toisistaan, kun kaikki pukeutuvat naisten vaatteisiin.
– SPR toi hätäensiavuksi kumisaappaita ja myöhemmin vaatteita sekä muita tavaroita. Omaisuutensa menettäneet oppilaat saivat luetteloida korvauksen hakua varten menettämänsä omaisuuden. Vähän nauratti, kun osalla pojista oli listalla kymmenen uutta nailonpaitaa, Kaarina Keränen hymyilee.
Luettelo on hänellä yhä tallessa.
Seuraavana aamuna Pirilässä oli suru puserossa.
– Kriisiapua ei ollut tarjolla, sillä ei silloin tiedetty koko sanaa! Sairaslomia ei pidetty. Arkea yritettiin jatkaa entiseen malliin, Eeva Lamberg toteaa.
Tulipalo ei ollut Pirilässä vieraana ensimmäistä kertaa. Ruokalan toisessa päässä ollut saunarakennus ehti kärähtää useamman kerran.
– Rakennuksen toisessa päässä katselimme aina televisiota. Saunapalosta ehti tulla jo vitsi. Kun joku huusi, että sauna palaa, pyysimme kertomaan uudestaan sitten kun tuli on lähempänä, Keränen nauraa.
1950-luvun alussa perustettua Pirilän puutarhurikoulua pyöritti aluksi kannatusyhdistys. Vuonna 1963 koulu siirtyi valtion omistukseen. Uusista koulurakennuksista oli palon syttyessä jo valmiit suunnitelmat Opetushallituksessa.
– Tulipalo nopeutti rakennustöitä. Pian Pirilään saatiin uudet rakennukset. Jonkin aikaa tulipalon jälkeen väliaikaisia luokkahuoneita saatiin rehtorin asuintiloista, Matti Lamberg summaa.
Kaarina Keräsen vuosikurssilla oppitunteja jouduttiin tilojen puutteen vuoksi vähentämään. Rehtori ilmoitti, että kaikki halukkaat saavat osallistua puutarhakoulujen välisiin Suomen mestaruuskilpailuihin Mikkelin Otavassa.
– Minä innostuin heti! Valmentajaksi saimme Pertti Sankilammen. Sen muistan, että Pertti neuvoi hyödyntämään ylämäet eron kasvattamiseksi.
Sekä tytöt että pojat hiihtivät kultaiset mitalit. Vauhti huomattiin myös eri puolilta maata saapuneissa joukkueissa.
– Eräs rehtori tuumasi, että ”oottakaa, palaa se koulu meilläkin”.
Kaikki neljä ovat Pirilän kasvatteja. Lambergit aloittivat opiskelunsa vuosikurssilla numero kolme, Penttilä kurssilla numero 10. Keräsen vuosikurssi oli 15.
Kouluyhteisö oli tiivis. Oppilaat asuivat Pirilässä ympäri vuoden. Koulutus kesti kaksi vuotta. Sitä ennen puutarha-alalle hakeutuvan oli suoritettava kolmen vuoden harjoittelu.
– Paikka piti hakea itse. Yhdessä paikassa sai olla kerrallaan puoli vuotta, pisimmillään puolitoista vuotta, Penttilä kertoo.
Hän itse hakeutui ensimmäiseen harjoitteluun Oulun Nokelassa sijainneelle VR:n puutarhalle 15-vuotiaana.
Harjoittelijalle maksettiin pientä palkkaa.
– Ennen harjoittelua ehdin olla jonkun aikaa Tyrnävällä karjapiikana. Sain neljä markkaa päivältä. Puutarhalla kuukausipalkka oli 80 markkaa. Se tuntui isolta rahalta, myös Kööpenhaminassa vuoden harjoitellut Keränen miettii.
– Kyllä se raha riitti, kun asui vielä kotona eikä rahaa mennyt viinaan tai tupakkaan, Penttilä tuumaa.
Koulupäivä kesti arkisin yhdeksän tuntia, lauantaisin viisi tuntia. Tytöt vastasivat vuorollaan siivouksesta ja ruoanlaitosta. Myös pojat pääsivät keittiöhommiin.
– Toverikunnan keskuudesta valittiin oppilaita vuodeksi kerrallaan erilaisiin tehtäviin. Itse olin vuoden kipusiskona. Särkylääkkeitä sai jakaa tiuhaan, sillä monella oli pää kipeä koti-ikävästä. Kipusiskon tehtävä tosin oli hyvä, koska siitä maksettiin myös palkkaa. Sain palkkarahoilla hankittua itselleni kultaisen kurssisormuksen, Kaarina Keränen paljastaa.
Toverikunta järjesti myös tansseja ja näytelmäkerhoa. Lentopalloakin pelattiin.
Palovuonna piriläläiset saavuttivat siinäkin SM-kultaa.
Oppilaitoksen tiivistä yhteyselosta kertoo sekin, että pariskuntia vuosikursseilla syntyi useita. Esimerkiksi Keräsen 22 oppilaan ryhmästä rakkaus roihahti viidelle parille. Lisäksi osa tyttöoppilaista meni yksiin samassa pihapiirissä toimineen konekoulun poikien kanssa.
– Kerran eräs pari oli päätynyt tunnelmoimaan kasvihuoneelle. Paikan päälle tuli kuitenkin rehtori itse. Poika ryhtyi hädissään puolustamaan, ettei hän tosissaan tytön kanssa ollut. Rehtori huomautti heti, että jos on, niin pitää olla tosissaan!, Kaarina Keränen hymyilee.
Matti Lamberg muistelee kasvihuoneessa kasvaneen viiniköynnöksen olleen usein oppilaiden varastelun kohteena. Keränenkin tunnustaa.
– Kerran olin kiivennyt putken päälle noukkimaan rypäleitä, kun Matti tuli iltatarkastukselle. Pelkäsin kauheasti, että hän katsoo ylös ja näkee minut!
Sittemmin kuuluisa viiniköynnös siirrettiin Pirilän kokoelmahuoneeseen, missä se ilmeisesti on edelleen.
Neljälle Pirilän kasvatille oppilaitos alueineen on edelleen tärkeä osa elettyä elämää. Lambergit työskentelivät opiskelujensa jälkeen ensin seitsemän vuotta Muhoksen maatalousoppilaitoksella ja 30 vuotta Pirilässä. Penttilä jatkoi kymmenen Kempele-vuoden jälkeen Oulun ja Helsingin kaupunkien palveluksessa.
Kaarina Keränen puolestaan työskenteli kymmenen vuotta Eeva Lambergin työn jatkajana puutarhan myymälänhoitajana. Hän myös ehti pyörittää 17 vuotta omaa kukkakauppaa ja hautaustoimistoa.
– Se harmittaa, ettei puutarha-alan arvostus enää ole entisellään, Matti Lamberg toteaa.
Muut nyökyttelevät. He tuumaavat, että Pirilän värikäs historia pitäisi saada kansien väliin. Tarinoiden kertojia kun on vielä elossa.
