– Pääsääntöisesti kuvaan niitä olosuhteita, joissa Kempeleen kunnan itsenäistymisen aikana asuttiin ja elettiin. Tarkastelen lyhyesti myös vuosia, jolloin alettiin hiljalleen askeltaa kehityksen portaita kohti parempaa tulevaisuutta, kirjoittamista koulutytöstä asti rakastanut Korjonen kertoo.
Teoksensa alussa Korjonen palaa lyhyesti aikaan, jolloin Suomessa alkoi uusi aikakausi Haminan rauhassa vuonna 1809 Ruotsin menettäessä Suomen Venäjälle.
– Käsittelen jonkin verran erityisesti Venäjän keisari Aleksanteri II:n hallitsijakautta, jolloin paljolti hänen ansiostaan Suomessa otettiin kehityksen askeleita monilla yhteiskunnan osa-alueilla.
TYÖN edetessä Korjosen silmien edessä avautuivat 1800-luvun Kempeleen- ja Liminganlahtien rantamaat ja niityt, metsämaat ja suot. Linnut viihtyivät rantaniityillä, karja laidunsi luonnonniityillä. Kärryteitä ja polkuja risteili kylän alueella, kaksi leveämpääkin kulkutietä oli, toinen Pekurilta Kokkokankaalle ja toinen Rantatieltä Pirilän kohdalta kohti Vihiluotoa. Rantatie alkoi Turusta ja kulki Pohjanlahden rannikkoa pitkin Kempeleen kautta Ouluun ja Tornioon.
Kirkonmäellä kohosi vuonna 1691 valmistunut puukirkko, joka kutsui sunnuntaisin seurakuntalaisia sanankuuloon.
Limingan pitäjässä, johon Kempele kappeliseurakuntana kuului, käytiin useita neuvotteluja kuntien muodostamisesta. Kempele päätti perustaa oman itsenäisen kunnan, ja uusi kunnallishallintomuoto toteutui syyskuun 1. päivänä 1867. Perustava kokous pidettiin Kempeleen pappilassa, jonne kempeleläisiä talonpoikia kokoontui rovasti Julius Immanuel Bergin johdolla.
Kunnallishallinnossa äänivalta oli aluksi rajattu henkilön taloudellisen aseman mukaan. Kempeleen väkiluku oli kirkonkirjojen mukaan vuosina 1867-1868 yli 800 asukasta. Kappeliseurakunnan asukasluku oli jo vuosisadan puolessa välissä yli 1 000 henkeä, mutta ankarat kato- ja nälkävuodet tekivät näkyvää jälkeä kansan parissa.
KEMPELEEN kunnallisen hallintojärjestelmän ensimmäinen suuri koettelemus oli katovuosia seurannut nälänhätä ja kulkutaudit. Vuosien 1866-1867 ankara pakkastalvi teki työtään, ja kun vastoinkäymiset jatkuivat vielä sen jälkeenkin, seurauksena oli pahaa jälkeä tehnyt nälkä. Ihmiset söivät jopa jäkälää. Leipäjauhon joukkoon laitettiin olkia, ruumenta, hallan vioittamia tähkiä ja puun kuorta.
– Tiellä vaelsi ja talosta taloon kulki uupuneita sairaita, nälästä kärsiviä ihmisiä, jotka kerjäsivät ruokaa. Kempeleeseen tuli kerjäläisiä myös muualta. Kempeleeseen perustettiin kaksi sairasmajaa, toinen Alakylälle ja toinen Ylikylälle. Näihin sijoitettiin noin 100 ihmistä. Kunta ja seurakunta pyrkivät huolehtimaan heistä kaikkien käytettävissä olevien resurssien avulla. Väestötappiot olivat kuitenkin suuret.
– Kappeliseurakunnassa kuoli kirkonkirjojen mukaan vuosina 1867 ja 1868 141 henkeä. Alle 10-vuotiaita kuoli 61, 10-25-vuotiaita 12, 25-50-vuotiaita 35 ja yli 50-vuotiaita 33. Suurin osa heistä kuoli nälkään.
Kempeleessä oli vuonna 1856 kaikkiaan 60 talosta taloon kiertävää köyhää ihmistä.
Köyhiä alettiin sijoittaa taloihin ruodulle vuoden 1856 lopulla. Köyhäinhoidon uudistamisen seurauksena Kempeleessä päädyttiin huutolaisjärjestelmään. Mikäli vaivaisella tai orvolla lapsella ei ollut perhettä eikä sukulaisia, jotka olisivat pitäneet heistä huolta, heidän kohtalonaan oli joutua huutolaiseksi. Orpolasten lisäksi huutolaisiksi joutuivat kodittomat, yksinäiset ja köyhät vanhukset, sairaat ja vammaiset. Huutokauppa järjestettiin yleensä ennen vuoden vaihdetta kerran vuodessa. Vaivaisten huutokaupat olivat Kempeleessä yleisiä vielä 1900-luvun alkupuolelle saakka.
ASKELEITA -julkaisussaan Meeri Korjonen seuraa Kempeleen kehitystä aina tähän päivään saakka, mutta pääpaino on kunnan itsenäisyyden ajan varhemmissa vuosissa.
– Halusin kuvata Kempeleen kunnan itsenäistymisen ajan ihmisten elämisen arkea ja siinä tapahtuneita edistysaskeleita, Korjonen toteaa.
Kempeleen kunnan luottamushenkilönäkin pitkään toiminut Korjonen toteaa julkaisunsa loppusanoissa Kempeleen ottaneen oikeansuuntaisia askeleita kohti elinvoimaista hyvinvointiyhteiskuntaa, jossa kempeleläisten on hyvä asua ja elää.
Korjosten nuorimman tyttären, Kristiina Korjonen-Kuusipuron vuonna 2013 valmistuneen väitöskirjan kiitossanoissa tytär kiittää lämpimästi vanhempiaan kannustamisesta ja omien juurien arvostamisesta. Meeri-äiti on ollut kuopukselleen esimerkillinen naisen malli. Isä-Matti puolestaan on avartanut tyttärensä maailmankuvaa syventämällä karjalaisten evakkojen juurien tärkeyttä.
