Elisa oli hyvä kankaankutoja, niinpä hän teki taidokkaita kuviokankaita tilauksesta, ja hankki tuloilla ensimmäisen vasikkansa. Kodin tekstiilit pellavalakanoista lähtien olivat hänen tekemiään, samoin perheen vaatteetkin. Käsityötaitojaan hän opetti tuttaville ja naapuruston naisille.
Puhtaus ja työturvallisuus olivat Elisalle tärkeitä. Viljan puinti oli pölyistä ja osin vaarallistakin, kun paikalla oli kymmenkunta henkilöä. Suojavarusteita ei käytetty, vaan suojauduttiin vaatteilla. Lapset lyhimpinä joutuivat pölyisimpiin paikkoihin, muttei sitä nähty terveysuhkana. Päivän päätteeksi saunottiin, pölyt pestiin pois ja puhtaat vaatteet puettiin ylle.
Elisa organisoi myös viljelytyöt, toimi työnjohtajana sekä päätti, mitä ja milloin lannoitettiin ja kylvettiin. Vaikka mies kylvi, mielessään hän kuitenkin teki runoja. Lapset saivat oman mansikkapenkin ja kasvimaan, jolla opetettiin yritteliäisyyteen. Tulot he saivat pitää itse, kun myivät vihannekset torille ja mansikat Varjakan huviloihin.
Elisa oli itse kunnallislautakunnan varajäsen vuosina 1940-1942 ja varsinainen 1943-1945. Ne olivat oli myös sota- ja hänen sairausaikaansa. Keskipiirin asiamiehen ominaisuudessa häneltä haettiin joskus 'jauholappuja'. Hänellä oli myös tärkeä rooli Mikko-puolisonsa luottamustehtävien mahdollistajana, avustajana, jopa sihteerinäkin, kun vastaili vaikkapa kotona kunnan puhelimeen.
Mikko-puoliso oli siirtynyt opetuksesta poliisiksi, josta jäi pois kieltolain aikaan. 1930-luvulla miehelle kertyikin sitten kymmenkunta luottamustehtävää, kriisiaikoina - sahan lopetettua toimintansa ja sota-aikaan - vieläkin enemmän. Kyläläiset luottivat kirjallisia asioitaankin Mikon hoidettaviksi.
Vaikka Keskipiirin kansakoulu sijaitsi ihan naapurissa, kunnan kokouksia pidettiin Hakon ainoassa kamarissa, eikä koululla. Mies lienee ajatellut, että on pienempi riski kokoontua heillä kuin koululla, jossa suurempi lapsijoukko joutuisi alttiiksi tartuntataudeille. Osallistujia oli usein puolisen tusinaa.
Syöpäläispelon vuoksi Elisa ei sallinut heidän istua sängylle, vaan penkit ja tuolit siirrettiin istuimiksi. Lapset hakivat metsästä katajan oksia, jotka laitettiin emalisen sylkykupin päälle. Jos paikalla oli joku keuhkotautinen, kuppi asetettiin hänen viereensä. Tämä saattoi silti sylkeä lattialle, kun ei ymmärtänyt vaaraa tai välittänyt siitä. Hän menehtyi myöhemmin tautiinsa, kuten lapsensa ennen häntä. Elisa-emännälle tuli iso ylimääräinen urakka kokoustilan siivoamisesta, tuuletukseta ja jopa desinfioinnista. Tuberkuloosi kuitenkin vältettiin.
Sota-aikana Elisa raportoi radiouutiset miehelleen, jos tämä oli ollut paikalla. Kun mies lähti asiointireissulle, vaimo varmisti, että tällä oli puhtaat ja siistit vaatteet päällään. Miehen palkkatulojen loputtua Elisan karjatalouden ja käden taitojen tuloilla oli entistä suurempi merkitys. Tärkeä Mikon äitienpäivärunojen innoittajakin Elisa oli.
Elisassa todettiin vuoden 1941 paikkeilla syöpä, jolloin hän alkoi opettaa tehtäviään Elli-tyttärelle. Elisa kävi hoitojaksoilla Oulun Lääninsairaalassa ja jopa Helsingissäkin, mutta hoidot eivät tehonneet. Viisi pitkää, välillä kivuliastakin vuotta hän lopulta sairautensa kanssa kesti tytär omaishoitajanaan.
Otamme mielellämme vastaan muisteluita, tarinoita ja kaskuja Elisa ja Mikko Hakosta: mikkojaelisa.hakko@hotmail.com
Lähteet:
Elli Tervon (s. Hakko) haastattelut 1999-2009
Oulunsalon arkistosihteeri, 2006