HAILUOTO
yksinäisyydessäni
kaipaan eniten itseäni
maailmaa jossa olen läsnä
enkä aina poissa
lähellä silloinkin
kun olen kaukana
se riittäisi minulle
Uolevi Haapalan runokokoelma Mikaelan rakkaudet (Mediapinta 2017) kertoo papista, joka kipuilee rakkaudenkaipuunsa, yksinäisyytensä ja transvestisuutensa kanssa.
– Rakkaus ja sen menettäminen on kokoelman iso teema, mutta runot ovat tietenkin monitulkintaisia: niitä voi lukea miten haluaa, kertoo alter egonsa nimellä runokirjan julkaissut Hailuodon kirkkoherra Timo Juntunen.
Runokokoelman syntysanat lausuttiin vuonna 2013, kun Juntunen kirjoitti vaimonsa Anne-Maria Haapalan kanssa tilausnäytelmän Oulun hiippakuntapäiville. Näytelmän oli kerrottava erityislaatuisesta rohkeudesta.
Juntusen ja Haapalan näytelmä Serkkuni Mikael oli kahden papin dialogi. Papit olivat serkuksia ja kokeneet kumpikin elämässään muutoksia: toinen oli sokeutunut ja toinen oli ilmoittanut julkisesti olevansa transvestiitti.
– Näytelmän oheen syntyi lyhyitä tekstejä, jotka alkoivat kääntyä proosarunojen muotoon. Jo silloin päätin, että kokoan tekstit yhteen ja lähetän ne kustantajille. Mediapinta kiinnostui julkaisemaan kokoelman Suomi100-runokirjasarjassaan, Juntunen kertoo.
Juntunen halusi kertoa myös runokirjan takakansitekstissä runojen synnystä, koska se avaa runokokoelman kertojahahmon persoonaa. Yksinäinen Mikael/Mikaela etsii elämänsä rakkautta, uskoo, toivoo ja kaipaa. Hänellä on kissa nimeltä Miss Ellie ja koira nimeltä Ernesti.
Näytelmää kirjoittaessaan Juntunen teki paljon taustatyötä.
– Perehdyin aiheeseen hyvinkin tarkkaan ja tutustuin trans-ihmisiin. Taustalla oli halu ymmärtää ja asettua marginaaliin joutuneen tai sinne itse asettuneen ihmisen puolelle.
Juntunen sanoo, että varsinkin elokuvataiteessa transvestiitit esitetään usein hyvin groteskeina hahmoina.
– Transvestiitti on kuitenkin kuin kuka tahansa meistä, joka kokee ilon ja vapautumisen tunteita, kun saa jollain tavalla toteuttaa syvintä olemustaan, itsekin näyttämölle naishahmon roolissa uskaltautunut Juntunen kertoo.
– Se tapahtui ensimmäisen kerran kymmenkunta vuotta sitten. Tuntui hienolta hypätä ulos mukavuusalueeltaan ja yrittää tulkita tällaisen henkilön elämää, ajatuksia ja tunteita.
ne ovat ohimenneitä
kuivuneet miljoonakellot
jätit minut yksin
kaipaan sinua senkin lurjus
tiedän mitä menetin
en sitä mitä meillä oli
vaan sen mitä olisi voinut olla
ruoskin itseäni ikävällä
siirtelen kipua paikasta toiseen
kuljen pitkin puistotietä tyhjään taloon
keitän kahvia
unohdan sen keittimeen
sinua en pysty.
Erilaisen ihmisen ymmärtäminen voi olla ulkopuoliselle vaikeaa. Jos vielä oma lähipiiri vieroksuu ja hylkii, tällaisen ihmisen edessä on usein yksinäisyys ja eristäytyneisyys.
– Näennäisestä erilaisuudestamme huolimatta me ihmiset olemme loppujen lopuksi hyvin samankaltaisia. Rakastumme, menetämme, kohtaamme kuolemaa ja uuden syntymistä. Suuret kokemukset yhdistävät kaikkia, Juntunen sanoo.
Osa runokirjan teksteistä on tuttuja myös Juntusen aiemmasta runokokoelmasta Avain sydän puolella (2009). Nämä runot Juntunen halusi muokata ja ottaa mukaan uuteenkin kokoelmaan, koska ne saavat uusia tulkintoja uudessa ympäristössä.
Uolevi Haapala on monille tuttu taiteilijanimi, jonka varassa Juntunen heittäytyy taideprojekteihinsa. Uolevi on Juntusen kolmas etunimi, ja sukunimi on lainattu tietenkin vaimolta.
– Uolevi on se vallattomampi minä, jota Timo pitää järjestyksessä, Juntunen nauraa.
et ole minulle hyvä sana pyhässä kirjassa
etkä enkelin laulu yötaivaalla
olet solvaus bussipysäkin seinässä
käheä nauru yläkerran parvekkeella
olet rahaton rääväsuu kaukana kotoa
katkennut korko kiven kolossa
olet kaikki rujo jota rakastan
