Pienen matkan päässä naapurustossa oli päällepäin ränsistyneen näköinen pieni mökki. Mökin kulmalla seisoi kaksi isoa haapaa, joiden oksisto ja lepattavat lehden ottivat kainalosyleilyynsä tuon vaatimattoman asumuksen. Tummanharmaa osittain sammaloitunut pärekatto suojasi harmaita, osittan vinoon painuneita hirsiseiniä. Pellon laidalla kyyhöttävässä hirsimökissä oli pystylaudoista kyhätty eteinen ja tuvan kaksi kuusiruutuista ikkuna antoivat valoaan tähän sähkövoimaa vaillaolevaan, iäkkään Kerttu-mummon pitkäaikaiseen kotiin. Kerttu oli hiljainen ja omissa oloissaaan viihtyvä vanhus, joka eli lähes erakkomaista elämää naapureiden ympäröimänä.
Hänen tanakka, ruskealla leningillä ja kaulantaakse solmitulla esiliinalla verhottu etukumaraan painunut vartalonsa kertoo hänen elämäntyönsä raskasta tarinaa kutojana. Luonnon harmaaksi sävyttyneet hauraat hiukset nutturalla, hän istuu punaisella selkänojallisella tuolilla, kun valkoisin verhoin kehystetystä kuusiruutuisesta ikkunasta kajastavat auringonsäteet leikkivät kilvan haavanoksien luoman varjon kanssa tuvan tummuneella seinällä. Hän kutoo pyöreät silmälasit nenällään harmaata villasukkaa. On kesä kauneimmillaan. Ikkunalaudalla ruukkupurkissa kasvava pisara tuo iloa mummon päivään ja osoittaa saamaansa rakkautta runsaalla kukinnallaan. Mummo nousee ja kastelee pisaraa – nyppii pari vanhentunutta kukkaa pois ja raollaan olleesta ikkunasta tullut kärpänen asettuu ikkunapuitteelle pesemään takajalkojaan.
Mummo huiskauttaa kädellä kärpästä, mutta se ottaakin yllättäen suunnan tuvan toiselle, varjopuolen ikkunalle, jossa olettaa saavan rauhassa jatkaa peseytymispuuhiaan. Kerttu - mummo istahtaa takaisin tuolilleen ja huokaisee syvään, pyyhkäisten samalla kädellään ohimolla irrallaa heilahtanutta hiussuortuvaa. Päiväkahvit juotuaan hän oli lukenut naapurista saamansa päivän lehden.
Pää alkoi nuokahtelemaan ja raskaat silmäluomet painamaan silmiä kiinni. Hän siirtyi mustapunaraidallisen raanun peittämälle sängylle, asetteli jalassa olleet tossut rinnakkain sängynjalkojen juureen ja asettui lepäämään. Nuo lempeän hymyilevät, vuosien kiharruttamat kasvot ovat nähneet pitkän elämän aikana puutteen ja kurjuudenkin, mutta ne kokemukset ei ole hänen mieltään lannistaneet. Vaatimattomaan yksinäiseen elämään tyytynyt vanhus eli päällepäin onnellista elämää. Naapurit pyörähti joskus tervehtimässä ja katsomassa, että kaikki oli kohdallaan.
Hän eli omassa mökissään viimeiseen saakka ja nukkui kaikessa hiljaisuudessa pois. Nyt tuvan täyttäneessä täydellisessä hiljaisuudessa vain seinäkello jatkoi elämäänsä ja raksutti aikaansa mummon sängyn yläpuolella.
Yksinäinen ja ilman omaisia elänyt mummo oli siirretty valkoisella kankaalla verhottuun kannelliseen vuoteeseen, jonka laskin naapureiden avustuksella valkoista liinaa liuúttaen viimeiselle leposijalleen maaäidin hellään huomaan - maaksi, joksi meidän jokaisen vuorollaan pitää tuleman.