Olin nirso lapsi. Kotona kelpasivat kyllä äidin tekemät lämpimät sämpylät ja mansikkasoppa, kermainen lohikeitto tai voissa säästelemätön sileä perunamuussi. Liharuuista söin yleensä pelkän liemen tai kastikkeen. Jos otin lihaa, perkasin sitä niin tarkkaan, ettei siitä paljon syötäväksi jäänyt. Muistan vieläkin sen ihmetyksen ja ihailun, kun katsoin veljeäni syömässä kyljystä, läskinpalan luikahtaessa suuhunsa. Tai kaveriani popsimassa kylmää lauantaimakkaran kimpaletta. Olisin itsekin halunnut, mutta en vain saattanut.
Koulussa en syönyt. En, vaikka siihen minua kannustettiin niin kotona kuin koulussakin. Jokapäiväinen koululounaani koostui lähinnä näkkäristä ja vedestä. Ja tuoreista hedelmistä, kasviksista tai juureksista, jos niitä oli tarjolla. Lanttua ja naurista usein oli. Terveydenhoitajan kanssa teimme sopimuksen, että maistan joka päivä ruokaa kolmen ruokalusikallisen verran. Sopimus ei pitänyt. Yritin kyllä kovasti syödä, mutta en kyennyt.
Onneksi minulle sattui ensimmäisille luokilleni opettajaksi lempeä ja empaattinen Marjut. Hän huomasi varmasti haarukalla härkkimiseni, mutta katsoi läpi sormiensa, kun siirtelin ruokaa lautasellani. Koskaan hän ei tehnyt asiasta numeroa, enkä joutunut lautasen edessä painostavaan tunnelmaan. Toisin kävi ystävälleni. Pitkät ja välitunneille asti venyneet istunnot ruokalautasen edessä ovat jääneet lähtemättömästi hänen mieleensä. Lopulta ruokalassa oli ystäväni kertomuksen mukaan enää kaksi opettajaa, hän ja kylmettynyt koskematon ruoka. Ystäväni yritti yökkäillen ja itkien saada edes vähän nielaistuksi. Ennen sitä ei ollut pääsyä tilanteesta pois.
Juttelin kerran erään opettajan kanssa, jonka kertomus liikutti minua. Opettaja sanoi huomanneensa nirsojen oppilaiden hakeutuvan ruokalassa lautastensa kanssa hänen lähettyvilleen, kuin turvaan. Pienellä pään nyökkäyksellä opettaja antoi päivittäin näille anovasilmäisille, aikansa haarukalla ruokaansa hämmentäneille, luvan poistua ruokalautasensa kanssa.
Opettaja kertoi tietävänsä millaista on lapsena miettiä illalla, onko seuraavana päivänä ruokana punajuurta. Ja jos on, miten siitä selviää. Hänen ajatuksensa oli, että nirsoilu menee luultavasti kyllä ohi eikä painostaminen tuo toivottua tulosta asiaan. Kokemukseni kautta pystyn täysin yhtymään ajatukseen.
Tänä päivänä kutsun itseäni kulinaristiksi, ainakin silloin kun aidot sellaiset eivät ole kuulemassa. Rakastan hyvää ruokaa. Koulussa kammoavani kaalilaatikko on yksi suosikkiruuistani ja rössypottujakin olen mielenkiinnolla maistanut aikuisiällä.
Ystävääni puistattaa pelkkä näiden ruokien ajatus, ja hän on päättänyt että ei koskaan enää kokemustensa jälkeen laita niitä suuhunsa.