tuuhealehtinen,
lempeä puu
Eino Leinon runon ensimmäiset säkeet esittävät toiveen taiteen vakaudesta, siitä että se kestää tammen lailla myrskyt, sateet, kylmät ja kuumat päivät – niin kuin ihminenkin elää läpi ilojen, surujen, tummien ja valoisten hetkien. Elämän koko kirjon.
Ne toimivat inspiraation lähteenä Murrossa asuvan Sanna Marjasen monipuoliselle taiteelle, johon voi uppoutua vielä elokuun ajan Tyrnävän Myllykirjastolla. Näyttely sisältää niin maalauksia kuin keramiikkaakin.
Ensimmäisenä tauluna vierailijaa tervehtii ”Koti” -niminen teos, josta löytyvät Marjasen lempivärit, musta ja valkoinen.
– Koti on tärkeintä elämässä. Sen sisällä asuvat rakkaus, perhe – oikeastaan kaikki elämän osa-alueet heijastuvat kotiin, Marjanen kertoo.
Eritoten juuri perheen merkitys korostuu hänen taiteessaan. Yksi hyvä esimerkki tästä – ja taiteilijalle itselleen rakas teos – on ”Syömässä”, joka kuvaa yhteistä ruokahetkeä, tilannetta jossa jokainen perheenjäsen on läsnä ja jakaa tilan sekä ruoan.
Maalausten aiheet kumpuavat arjesta, eikä Marjanen suunnittele niitä etukäteen kovinkaan tarkkaan. Jokin pieni, koskettava ja merkityksellinen kohtaus elämässä riittää: viimeisinkin teos, ”Häitäkö”, syntyi tyttären naimisiinmenosta heränneistä ajatuksista, ilosta ja luopumisesta.
Uudempi aluevaltaus Marjasen taiteessa on savi, josta hän on muun muassa veistänyt jokaisen lapsensa muotokuvan. Niissä näkyy hyvin taitojen kehittyminen ja oppimisen jälki: viimeisimmät ovat jo hyvinkin yksityiskohtaisia.
– Minulla oli ollut savea jo pitkään, ja toivoin josko puolisoni olisi muurannut minulle savenpolttouunin. Pääsin kuitenkin keväällä mukaan savikurssille, ja iso kiitos Anna Matinlaurille, joka kannusti minua heti alkajaisiksi tekemään omaa jälkeä, sellaisia töitä mitä itse haluan, Marjanen kertoo.
– Ajattelin sitten, että lapseni ovat kaikki hymypatsaan arvoisia. Ne valmistin kotona. Kun tein yhden, tuli vimma tehdä toinen.
Oman perheensä ja varsinkin puolisonsa tukea Marjanen kiittelee vuolaasti. Pariskunnasta itsestäänkin on Marjanen tehnyt omakuvan, jota voi näyttelyssä ihastella.
– Mieheni on antanut minulle tilaa luoda ja toteuttaa itseäni, eikä ole koskaan kieltänyt maalaamasta, vaikka saatan tehdä sitä missä tahansa, esimerkiksi veneessä Oulujärvellä.
– Välineet kulkevat mukanani kaikkialle, taiteilija naurahtaa lempeästi.
Vaikka Myllykirjastossa paraikaa saa ikatsella vasta Marjasen ensimmäistä näyttelyä, on luova työskentely kulkenut hänen mukanaan pitkän tovin. Taulujakin on kertynyt jo sen verran, että näyttelyteoksia valittaessa oli valinnanvaikeutta!
Maalaamisen, savitöiden ja keramiikan lisäksi muun muassa käsityöt ja viimeisimpänä vesivärit ovat saaneet hänet pauloihinsa. Innostus niihinkin kumpusi arkisesta elämästä: tytär kun pyysi äitiään suunnittelemaan hääkortin, ja Marjanen päätti kokeilla, millaista jälkeä vesiväreillä syntyisi.
– Käsillä tekeminen on todella tärkeää: niillä voi rakastaa, välittää ja luoda, Marjanen toteaa.
Näyttelystä ja sen ainutlaatuisesta miljööstä Marjanen on ”hirveän onnellinen”.
– Tauluni ovat täällä kuin kotonaan, enkä tiedä kauniimpaa kirjastoa kuin tämä!
Marjasen tulevaisuuden työkuviot ovat muuttumassa, ja hän pitääkin sitä eräänlaisena käännekohtana: voi miettiä, mitä elämältä juuri nyt haluaa.
– Kun yksi ovi sulkeutuu, niin uusi avautuu. Totta kai, jos mahdollisuus olisi, niin enhän muuta tekisikään kuin taidetta, jos sillä voi jakaa iloa, kauneutta ja rakkautta toisen ihmisen elämään, hän kertoo.
Antaa Eino Leinon – jonka runon Marjanen on tuonut näyttelyynsäkin mukaan – täydentää tuon toiveen taiteesta:
olkohon niin kuin
kartanon koivu,
varjoisa, vilpas,
juurella jonka
maamiehen
murheet unohtuu.
