Ensimmäisenä ovella on vastassa keltainen kollikissa Unto, vajaa kaksi vuotta. Sen tekisi mieli ulos, mutta pakkanen pidättelee. Onneksi Untolla on sisälläkin riittävästi mielenkiintoista tekemistä.
– Katsokaa nyt, missä Unto on, huomaa Orvokki Pekola, joka istuskelee Honkisuon Mummolan avarassa oleskelutilassa. Pekola viittoilee kattohirsien suuntaan.
Mummolan asukkaita joka päivä tempuillaan ilahduttava eläin tepastelee hirren päällä. Näky naurattaa Orvokkia ja muitakin Mummolan asukkaita.
Tupakeittiön hellan ääressä työntekijät keittävät kahvia ja kattavat pöytää. Yövuorossa ollut hoitaja oli leiponut yön aikana mehevän porkkanakakun, jota nyt tarjoillaan asukkaille ja vieraille.
Tämä on Hoivakontio Oy:n toimistusjohtaja Tarja Kontion mukaan aika tavallista. Mummolan asukkaat nukkuvat yönsä yleensä sikeästi, ja yövuorolaisella on aikaa valmistella seuraavan päivän ateriaa tai leipoa vaikka sämpylöitä. Ja jos joku asukkaista onkin uneton, hän voi tulla keittiönurkkaukseen porisemaan ja syömään hiukopalaa.
Honkisuon Mummola avasi ovensa elokussa 2014. Viisitoista vuotta kehitysvammaisten ryhmäkoti Tuposvillaa Tupoksessa pyörittänyt Kontio halusi miehensä kanssa rakentaa vanhusten hoivakodin maaseudun rauhaan Honkisuolle, missä he itsekin asuvat. Hän halusi hoivakodista sellaisen, jollaista toivoisi läheisilleenkin.
Vanhustenhoitokeskustelun käydessä kuumana Kontio haluaa muistuttaa, ettei kaikkilla yrityksillä bisnes ole pääasia. Laadukastakin vanhustyötä tehdään.
– Esiin tulleet laiminlyönnit suuttavat ja tekevät surulliseksi. Kuitenkin alalla on paljon pieniä, hyviä toimijoita, jotka tekevät tätä työtä rakkaudesta lajiin, Kontio muistuttaa.
Isot toimijat ovat lähestyneet häntäkin ja halunneet ostaa Hoivakontio Oy:n ja Ryhmäkoti Tuposvilla Oy:n.
– Tuposvillaa yritetään ostaa jopa monta kertaa vuodessa. Kerran eräs asukas kuuli vahingossa asiaa sivuavaa keskustelua, ja sanoi minulle, etten minä voi myydä heidän kotiaan. Vastasin hänelle, etten voikaan.
Kontio sanoo rakentaneensa Honkisuon Mummolan nimenomaan kodiksi. Mummolassa on kaksi kahden hengen huonetta pariskunnille ja yksitoista yhden hengen huonetta. Ensi kertaa vierailevat ihastelevat ensimmäisenä avaraa tupakeittiötä.
– Halusin tänne yhden ison, yhteisen tilan, jossa kaikki asukkaat viihtyvätkin hyvin. Harvoin asukkaat viettävät aikaa omassa huoneessaan, Kontio kertoo.
Asukkaita on tällä hetkellä kolmetoista, ja hoitajia työskentelee kahdeksan kolmessa vuorossa.
– Kaikki työntekijät ovat vakituisia. Määräaikaisia meillä ei ole ollut koskaan, kertoo Kontio.
Näin halutaan taata henkilöstön pysyvyys, varsinkin kun suurin osa asukkaista on muistisairaita.
Mummolassa ketään ei hoideta sänkyyn, ellei se ole aivan välttämätöntä. Huonokuntoisimmatkin pääsevät lepotuoleissa yhteiseen tilaan.
– Tämä on asukkaiden loppuelämän koti, ellei sairaalahoitoa tarvita. Meillä on mahdollisuus saada myös saattohoitoa, Kontio kertoo.
Asukkaat pääsevät suihkuun kahdesta neljään kertaa viikossa. Keskiviikkoisin ja lauantaisin lämmitetään myös sauna. Etenkin miehet haluavat osallistua saunan lämmitykseen vaikkapa puita hakemalla.
Asukkailla on mahdollisuus osallistua myös muihin kodin askareisiin, kuten ruuanlaittoon tai leivontaan.
Toimitusjohtaja pitää erityisen tärkeänä henkilökunnan pysyvyyttä ja oikeaa asennetta.
– Koulutettua henkilökuntaa on helppo saada, sopivaa ei. Hoitajaa palkatessani mietin, miten hän soveltuu tähän työhön ja tekeekö hän sitä sydämellään. Hoitajat suhtautuvat täällä vanhuksiin kuin ihmiset ihmisiin. Ei vanhuus ole sairaus eikä muistisairauskaan tee ihmisestä potilasta, Kontio tähdentää.
– On karmeaa, jos hoitaja voi koskea vanhuksiin vain hanskat kädessä.
Kontiosta on vähintäänkin erikoista, ettei lähihoitajan koulutukseen ole ollut enää soveltuvuustestejä niin kuin sairaanhoitajia koulutettaessa. Persoonahan on hoitajan ainut työväline.
Kun uusi asukas tulee Mummolaan, omaisten kanssa käydään keskustelu hänen luonteestaan ja mieltymyksistään. Jos hän on aamu-uninen, aamupalalle ehtii tulla vielä kello kymmeneltäkin. Illanvirkut voivat valvoa ja saada keittiöstä halutessaan hiukopalaa. Ruokatoiveitakin pyritään täyttämään.
– Täällä ei ole tarkoitus tasapäistää ketään.
Päivän ohjelmaan kuuluu pelien pelaamista, sanomalehden lukemista, soittamista ja laulattamista. Juhlapyhiä ja syntymäpäiviä juhlitaan kakuilla ja muilla herkuilla.
Kehityskeskustelujen mukaan työntekijät eivät koe, että heillä olisi liian kiire. Ajoittaisesta hopusta huolimatta asukkaille on aikaa.
Miten tällaista yksikköä voi pyörittää kustannustehokkaasti? Kontio sanoo, ettei ole nostanut yrityksestä sen koommin palkkaa kuin osinkojakaan. Hoivakontiolla on myös kevyt ja joustava organisaatio.
– Toimistoni on yläkerrassa ja olen täällä paikalla useimpina päivinä viikossa. Tiedän, mitä täällä tapahtuu ja voin tarvittaessa hoitaa juoksevia asioita.
Kontio puhuu paljon siitä, miten hän on osa yhteisöä asuessaan ja työskennellessään kotipaikkakunnallaan. Jos hän tekisi työnsä huonosti, hänellä ei olisi työntekijöitä eikä asukkaita.
– Pienen yksikön on pakko huolehtia siitä, että laatu puhuu puolestaan. On tärkeää, että asukkaat ovat tyytyväisiä ja että voin joka aamu katsoa itseäni peilistä.
Lopuksi on pakko kysyä, millaisia ostotarjouksia isot hoivayhtiöt ovat tehneet Tarja Kontiolle? Hän sanoo, ettei edes kysellyt summia.
– Koska näillä yrityksillä ei ole hintaa.