Tavallisista ihmisistä, heistä jotka tekevät pitkää päivää, huoltavat perheensä, luovivat yli vaikeuksista ja ovat kuollessaan melkein yhtä köyhiä kuin syntyessään, heistä julkaistaan harvoin muistokirjoituksia. Kuitenkin juuri sellaiset ihmiset pitävät maatamme pystyssä, ja ovat siksi vähintään muistokirjoituksen ansainneet.
Kymmentä päivää vaille 93-vuotiaana 29.6.2017 poisnukkunut isäni Timo Loukkola oli tuollainen tavallinen ihminen. Ikäluokkansa tavoin hän eli kovan elämän, muun muassa koki itse tai perheessään kaikki viime vuosisadan koettelemukset sodista lama-aikoihin. Itse hän jaksotteli elämäänsä muun muassa näin: kansakoulu, rippikoulu, ajokoulu, velanmaksu…
Vain 19-vuotiaana isä joutui pikakoulutettuna rintamalle Ilomantsin - Rukajärven suunnalle Ontajärvelle ja sieltä kuukausiksi sotasairaalaan. Hän mahtoi olla viimeisin kempeleläissyntyinen veteraani.
Rintamalla isä oli automiehenä, sillä hän oli saanut harvinaisen nuorena, jo 17-vuotiaana, ammattiajokortin. Autojen parissa hän tekikin työtä suurimman osan elämästään työtä. Niitä korjatessaan sai keuhkoihinsa kuoleman lähettiläiksi asbestia, olemattomien ja huonojen jousitusten sekä varrelleen liian raskaiden kuormien vuoksi muun muassa korjaamattoman selkävian. Viimeiset työvuosikymmenensä hän ajoi linja-autoa ja kuljetti päivittäin turvallisesti satoja ihmisiä määränpäihinsä.
Sodan jälkeen isä työskenteli VR:llä veturinlämmittäjänä ja juuri perustettu nuori perhe asui Kemijärvellä. Isä työskenteli junissa, jotka kuljettivat sotakorvaustavaraa Sallan rataa pitkin itään. Junat ajoivat pitkät matkat talvisin jäille, kesäisin renkkusilloille rakennettuja raiteita myöten. Jääradoista on tallella kuvamateriaalia ja huimista kokemuksista sekä suullisia että isän kirjallisesti tallentamia muistoja.
Leipätyön rinnalla isä rakensi Kempeleeseen talon, kalasti ja marjasti aina kun se oli mahdollista, vähintään pilkkoi puita. Kaiken aikaa oli tekemistä. Jo 50-luvun lopulla hän myös aloitti matkailun: ajoimme kesäisin teltta auton katolla Suomea ja pohjoismaita ristiin rastiin, 60-luvun alkupuolella jopa Moskovassa. Sen ajan perheissä tällainen lomanvietto oli harvinaista.
Kun me lapset olimme jo lähteneet tahoillemme, isä ja äiti matkustelivat muun muassa rakkaan kuoroharrastuksensa merkeissä myös ulkomailla, ja visu isäkin suostui vaihtamaan teltan hotellimajoitukseen.
Rakkain paikka kotitalon ohella isälle oli Lappi ja siellä Inarin Nangunniemi. Sinne rakennetulla mökillä hän olisi viihtynyt vaikka jatkuvasti. Vielä 90-vuotiaana isä jaksoi lokakuiseen muikunpyyntiin Inarille - se oli aina vuoden kohokohta.
Timo Loukkola oli rehellinen ja periaatteellinen mies, jolle työväen olojen kohentaminen ja työväenliike olivat tärkeät. Vielä viimeisinä päivinään hän seurasi tarkasti uutisia ja otti kantaa pienituloisten ihmisten puolesta.
Isä eli monipuolisen, koettelemuksilla täytetyn ja pitkän elämän. Hän kiitti kunnallisen vanhushoidon tekijöitä ja terveyskeskusta, joita hän tarvitsi erityisesti äidin omaishoitovuosina. Hän oli onnellinen meidän läheisten tuesta. Hän sai pitää itsellisyytensä loppuun saakka, kuten halusikin.
Isä sai lähteä melkein saappaat jalassa. Me läheiset olemme kiitollisia siitä, että saimme näin kauan pitää hänet, hänen mahtavan huumorinsa ja kriittisyytensä, hänen muistelmansa ja neuvonsa. Hän taas ehti huolettomaksi meistä, kun sai ennen kuolemaansa kaikki lapsensa eläkkeelle.