Oli tammikuu ja talvisodan aikaa, jolloin kotona olohuoneeseenkin kuului idän suunnalta kaikenlaista pauketta ja lentokoneiden jyrinää. Minua pikkupoikaa ja aikuisiakin siellä silloisen Säräisniemen Oterman kylällä ihan pelotti. Olihan jo puhuttu sodasta ja mekin lapset kuuntelimme patteriradiosta aikuisten mukana talvisodasta uutislähetyksiä. Tuohon aikaan oli pakkaset ja paljon lunta. Hevonen oli maaseudulla tuolloin lähes ainoa kulkuneuvo suksien lisäksi, joten nämäkin asiat jäivät tuosta talvesta pikkupojan mieleen.
Muistan ikuisesti sen hiihtäjän, joka silloin lähestyi kotipaikkaani ja tuli nopeasti pihalle. Hän hengästyneenä kiiruhti sisälle ja sanoi: ”Minulla on huonoja uutisia. On tullut sellainen käsky, että tulee varautua evakkoon lähtöön. Kaikki ne tavarat, jotka tulee ottaa mukaan, on laitettava lähtövalmiiksi ja ne tavarat, jotka jäävät kotiin, olisi syytä laittaa johonkin muualle suojaan. Lähdöstä ilmoitetaan myöhemmin,” Mies toivotti parasta ja lähti kiireen vilkkaan toiseen taloon.
Kyllä siinä vanhempi väki oli hämillään, eivät oikein tienneet mille alkaa. Sitten kun ensi- hämmennys meni ohi, alkoi heti kiireinen suunnittelu, mitä mukaan ja mitä piilotetaan. Minä aloin myös etsiä omia leikkikaluja, mitä ottaisin mukaan ja minkä laittaisin piiloon. Ensimmäisenä tuli mieleen se puinen nelipyöräinen pieni auto, jonka ainakin laitan lähtevien joukkoon. Se auto sopisi jo matkalla kulkemaan reen jalaksen jälkeä, kun siinä on se valmis narukin. Naru oli punottu villalangasta ja sitä kun vielä vähän vahvistaisi.
Niin tavaroiden keräys alkoi välittömästi. Kaikki ne tavarat, jotka tulisi ottaa evakkorekeen, kerättiin keskelle pirtin lattiaa isoon kasaan ja minä laitoin sinne sen puuautonkin odottamaan lähtöä. Nyt kotiin jäävät tavarat päätettiin viedä suopellon heinälatoon ja piilottaa sinne. Tämän jälkeen vanhemmat miettivät karjankin kohtalosta. Kuunneltiin radiosta uutisia ja seurattiin järvelle, koska sieltä uusi viestintuoja ilmestyy.
Aika tuntui aikuisista varmaan kauhealta. Oli matkaeväiden pakkauskin jo menossa. Kuulin, kun naisväki suunnitteli, jos ehtisi vielä vaikka leipomaankin. Puhuivat lypsykarjasta, vasikoista, lampaista, kanoista, mitähän niillekin tehtäneen. Ei ollut tietoa siitäkään, minne asti matka suuntautuisi. Minäkin kuvailin, kuinka sitä puuautoa siinä evakko reessä narusta pitäisin ja katson puurattaiden vinhaa pyörintää jalaksen urassa.
Oli muutama päivä odotettu käskyä, kun järveltä hiihtäen oli tulossa henkilö, jonka uskoimme nyt olevan tuon viestin tuojan. Kaikki jännittyivät odottamaan käskyä. Hiihtäjä tuli huoneelle ja alkoi kertomaan: ”Iltauutisissa tulee vielä varmennus, voi olla, että ei tarvitse lähteäkään evakkoon”. Tämän jälkeen hiihtäjä lähti seuraavaan taloon.
Eihän silloin kaikissa taloissa ollut radioitakaan ja jos sattui vaikka akku vielä olemaan latauksilla, niin entäs sitten. Näin jäimme kaiken varalta odottamaan vielä niitä seuraavia uutisia ja varmistamaan viestiä. Kyllä oli pitkä aika odottaa niitä uutisia.
Vihdoin nuo uutiset tuli ja niissä tiedotettiin, että vihollinen on pysäytettyä Raatteen tielle ja evakkoon lähtö on peruttu. Kaikki aikuiset kuulijat iloitsivat ja hurrasivat siitä. Minulta pääsi surkea itku, että eikö me pääsekään lähtemään sinne evakkoon, kun se puuautokin olisi valmiina lähtöön.
Toinen talvisotaan liittyvä muisto tuolla paikalla sattui noin kuukauden päästä, kun ruotsalainen hävittäjä oli Vaalan sillan pommituksessa ampunut vihollisen pommikonetta ja tuo kone oli liitänyt Otermalle asti ja pudonnut sinne suoniitylle. Sotilasjoukko ja koko kylän 10 hevosta yrittivät siirtää sitä konetta aavemmalle. Minä olisin myös halunnut mennä sitä katsomaan. Äiti sanoi, että eihän sinulla ole sellaisia vaatteitta, että tuollaisella pakkasella voisit niin kauas lähteä. Minulta pääsi taas surkea itku. ”Enkö minä sinnekään pääse lähtemään”.