KEMPELE Kymmenet muistot heräävät eloon, kun 90-vuotias Paula Kerttula ja 70-vuotias Pauli Bordi pääsevät puhumaan rakkaasta lapsuuskylästään. Nykyisin kyläkulma tunnetaan Rajakorpena. Paulan ja Paulin lapsuudessa puhuttiin Niitynmaasta.
Muistatko, muistatko, toistuu tuon tuosta puolen kilometrin päässä toisistaan asuneiden Paulan ja Paulin puheissa. Paula oli Tikkasen tyttöjä, Pauli siirtokarjalaisena Kempeleeseen päätyneiden vanhempien jälkeläinen. Paula asuu nykyään Kempeleen keskustassa Hovila-kodissa. Pauli muutti vaimoineen 16 vuotta sitten Ouluun, mutta rakas kotipaikka Rajakorvessa on edelleen tärkeä kiinnekohta perheen elämässä. Etenkin Paulille lapsuuskoti on sanomattoman rakas.
– Se on minulla kesäpaikkana nykyisin. Kesällä siellä käydään lähes joka päivä. Veri vetää sinne jatkuvasti. Kaikki lapsuus- ja nuoruusmuistot verestyvät joka kerta, kun kotipihalle pääsee, Pauli sanoo.
Yhtä tiivis suhde entisille kotipaikoille on myös Paulalla. Viime syksynä muutama kuukausi aikaisemmin 90-vuotispäiväänsä juhlinut Paula käveli Ketolanperältä lapsuuskotinsa sijoille eikä se ollut ainoa kerta, kun hyväkuntoinen eläkeläinen on halunnut lähteä muistojensa poluille.
– Sanoin, että en ole karannut Hovilasta, vaan haluan tulla katsomaan, millaiselta täällä nyt näyttää. Ymmärsiväthän ne tietysti, miten tärkeällä asialla olen, Paula hymyilee.
Paula syntyi Ketolanperällä, mutta sitten perheen isä osti Rajakorvesta maapalan ja vei pesueensa tiettömien taipaleiden taakse Niitynmaalle. Paula oli perheen muuttaessa 6-vuotias. Kaikkiaan sisaruksia syntyi seitsemän.
– Olivathan ne erilaisia aikoja silloin. Vaikka elämä saattoi olla välillä kovaa, niin nälkä ei ollut koskaan. Kaikissa mökeissä oli muutama lehmä ja monesti myös hevonen. Viljaa viljeltiin ja perunaa kasvatettiin, mutta se oli niin hallanarkaa seutua, että monesti halla vei kaiken ja syötävää piti löytää muualta, Paula kertoo.
Hän ei kuitenkaan muistele lapsuusaikaansa ankein mielin. Päinvastoin, lapsena ja nuorena elämä täyttyy niin monenlaisista muista asioista. Ne tekevät muistoista eläviä ja muistelemisen arvoisia. Vuosien vieriessä muistojen arvo kasvaa kasvamistaan.
– Joka mökissä se oli suurin piirtein samanlaista. Oli katto pään päällä, ruokaa oli ja vaatetta. Perheissä oli keskimäärin kuusi - seitsemän lasta. Ei se elämä niin leveää ollut. Lapset oppivat pienestä pitäen työntekoon. Joukon jatkeena sitä oppi. Ja leikkejähän sitä leikittiin päivätolkulla. Voi miten ihanaa se aika oli, Paula huokaa.
Tikkasen perheen isä kävi töissä muun muassa savotoilla. Tehdastyössäkin hän ennätti olla. Kesät täyttyivät maatöistä.
Pauli Bordista tuli kempeleläinen vähän yli viikon ikäisenä. Siirtokarjalainen perhe asui Paulin syntymän aikoihin Lapinlahdella. Isä oli koululla veistonopettajana. Perheenpää lähti muun perheen kanssa edeltä Kempeleeseen, mutta äiti ja vastasyntynyt poikavauva jäivät vielä viikoksi keräämään voimia pohjoiseen muuttoa varten. Perheeseen syntyi kaikkiaan viisi lasta.
Aluksi Bordit asuivat Tuohinolla, ennen kuin rakensivat Niitynmaalla pihamökin. Sitten rakennettiin navetta, sauna ja oma pirtti ja elämä lähti pikku hiljaa omille arkisille poluilleen. Isä kävi töissä muun muassa Oulun tehtaissa. Niitynmaasta tuli Bordin perheelle rakas ja tärkeä paikka.
– Kun teitä ei ollut kouluun, kuljettiin talvisin hiihtämällä tai kävelen peltojen ja metsän poikki. Eihän se matka suoraan ollut kuin 2,5 kilometriä suuntaansa. Ja miten ihmeessä sitä selvittiin Tuohinonojan yli, kun aluksi ei ollut edes siltaa, Pauli miettii.
– Tuohinonojan yli oli aluksi vain kaksi lankkua. Siitä sitä vaan taiteiltiin yli. Tuuriahan siinä paljon oli, että ei tullut vahinkoja. Kerran Soinin Aaro oli tippunut ojaan. Sieltä se pelastettiin. Sitten saatiin silta ja kulku helpottui kovasti.
– Alussa oli niin, että kouluun piti olla omat eväät. Aina ei ollut kyllä mitä ottaa, Paula kertoo.
Paulin aikana koulussa sai jo keiton, maito ja leipä piti ottaa kotoa.
Monenlaista kulkumiestä Niitynmaalla nähtiin Paulan ja Paulin lapsuusaikoina. He olivat olennainen osa kylän elämää. Oli kiertäviä mustalaisia, jotka kortteerasivat etenkin Gärdingillä ja Sivosella. Oli ojankaivajia, työttömyystöinä Niitynmaan ojia kaivavia miehiä. Oli muita kulkijoita, joille varmasti löytyi yösija mökissä kuin mökissä.
– Ei siinä ollut kahta puhetta, etteikö vieraalle olisi ollut yösijaa. Vaikka mökki olisi ollut kuinka pieni tahansa ja lapsia kuinka paljon hyvänsä, yöpaikka taatusti annettiin, samoin ruokapöydässä oli aina tilaa vieraille, Pauli sanoo.
Pauli muistelee, että heidän kotonaan oli joskus pirtti täynnä reppuja. Lapsista se merkitsi värikästä elämää arjen keskelle.
– Ei niitä aikoja väsy muistelemaan. Hyviä vuosia ne olivat, Paula ja Pauli sanovat.
Paula pääsi joskus äitinsä mukana kauppaamaan Oulun torille juhannuskukkia. Kullerot kerättiin Temmesjoesta. Kukat tekivät hyvin kauppansa. Lapselle Oulun reissut olivat monella tapaa mieluisia.
Sekä Paula että Pauli tietävät, mitä tarkoittaa parkin irrottaminen. Parkkikerput vietiin Tupoksen aseman kautta tai suoraan Ouluun Åströmin tehtaalle. Se oli tärkeä tienesti Niitynmaankin asukkaille.
– Pienillä olivat pienet kerput selässä, isommilla isommat kerput, kun metsästä tultiin kotia päin. Ei siinä mietittykään, etteikö lapsi voisi olla pienestä asti auttamassa perheen toimeentulon eteen. Mukavia muistoja on niistäkin jäänyt. Samoin marjastamisesta. Myös marjat myytiin Oulun torilla.
Paulin lapsuudessa Niitynmaasta asioitiin paljon Tupoksen suuntaan. Siellä oli jopa kaksi kauppaa ja tietysti rautatieasema.
– Meillä oli postiosoitteenakin Tupos, Pauli kertoo.
Pauli kertoo olleensa pieni pojannassikka, kun hän jo oli isän ja äidin mukana Ketolanperällä pöllejiä kuorimassa. Poika istui pöllipinon päällä, kun vanhemmat tekivät työtä.
Vaikka Paula muuttikin rakkaalta kotikylältä aikanaan Ketolanperälle, sydän jäi Niitynmaalle.
Niin on käynyt myös Pauli Bordille. Nuorempana hyvän hiihtouran tehnyt mies harrastaa vieläkin hiihtämistä. Kuntoilu on muutenkin hänen sydäntään lähellä. Mielessä siintävät myös Niitynmaan rakkaat maisemat.
– Joka polun siellä oppi tuntemaan. Eihän toista niin rakasta paikkaa voi ollakaan, hän sanoo.
Paula Kerttula on samaa mieltä.
Yhden korjattavan asian Paula ja Pauli entisiltä kotikulmiltaan löytävät. Rajakorventie on ollut vuosikymmenet huonossa kunnossa. Välillä tien kunto on nykyäänkin surkea. Tätä mieltä on myös tiehoitokunnan varajäsen Jorma Kananen, jonka mummola on ollut Niitynmaassa. Kylä on hänelle edelleen tuttuakin tutumpi. Happosen mummola on nykyään Jorman tyttären perheen omistuksessa.
– Rajakorpi, siis entinen Niitynmaa, on vanhaa merenpohjaa, joten se on maalaadultaan hyvin vaihtelevaa. Tiehen tehtiin reilu puolikymmentä vuotta sitten peruskorjaus, mutta tien hoitomuotoilu ei ole korjauksen jälkeen aina onnistunut. Tielle pitäisi saada lisää pintamursketta ja lanauksen yhteydessä tulisi tehdä asiallinen suolaus. Silloin murske lukkiutuisi eikä lähtisi siitä liikkeelle, Kananen sanoo.
Tiellä on kova liikenne, sillä myös tyrnäväläiset käyttävät läpikulkutienä Rajakorventietä. Kanasen mukaan tiellä liikkuu vuorokaudessa useita satoja autoja.
Paula ja Pauli sanovat, että aika on muuttanut niin kulkuyhteyksiä kuin myös asukasmäärää. Tietä voisi kummankin mielestä vielä kohentaa.
Rajakorpi
Rajakorven alueella on nykyisin noin 40 taloa. Asukkaita alueella on noin 100.
Kylässä on myös yrityksiä, muun muassa ratsastustila, autoilijoita ja puuseppä.
Alueelle saatiin vesijohto 1970-luvulla ja sähköt 1960-luvun puolella.
Alueella on voimassa osayleiskaava, mikä ei salli rakentamista kuin vanhojen rakennuspaikkojen tilalle, mutta halukkuutta rakentamiseen olisi kaiken aikaa.
