LIMINKA Työuransa loppupuolella liminkalainen Mirja Pesonen, 68, huomasi lehdestä jutun Ylivieskan Raudaskylän lukion seniorilukiosta.
Lukio-opinnot olivat olleet Pesosen mielessä vuosikymmeniä. Nuorena hän olisi halunnut kouluttautua, mutta köyhän pienviljelijäperheen vanhemmilla ei ollut mahdollisuutta laittaa tytärtään oppikouluun. Ei, vaikka lahjoja olisi ollut.
– Laitoin Raudaskylään sähköpostia. Ajattelin, jos voisin tehdä opintoja työni vuoksi osittain etänä. Mutta se ei ollut mahdollista, hän kertaa.
Uusi tilaisuus iski hänen jäädessään neljä vuotta sitten eläkkeelle. Pesonen huomasi toisessa lehdessä artikkelin Raudaskylän opiskelumahdollisuuksista. Se herätti opintohaaveet uudelleen.
Tuore eläkeläinen sai kotiasiat järjestymään. Opintojen alkaessa hän päätti myös muuttaa pitkäaikaisesta asuinkunnastaan Kempeleestä Liminkaan.
– Sulhaseni lupasi hoitaa kodin ja kissan, hän hymyilee.
Seniorilukio ei johda valkolakkiin, vaan viisi kuukautta kestävien opintojen aikana kerrataan asioita.
– Muun muassa kieliä, matematiikkaa, maantietoa, Pesonen luettelee.
Vaikka välillä ”vähän takkusi”, opinnot sujuivat pääasiassa hyvin. Niinpä seniorilukion päätyttyä Mirja Pesosta kannustettiin mukaan varsinaiseen lukioon.
– Sinne nuorten sekaan, hän muistelee pilke silmäkulmassa.
Nuoret lukiolaiset ottivat hänet ja muutaman muun seniorin avosylin vastaan. Nuoremmat opiskelijat myös mielellään kuuntelivat, kun pidemmästi elämänkoulua käyneet kertoivat omista kokemuksistaan.
– Matikkapäätä minulla on ollut aina, mutta kielet olivat suurin haaste. Piti hirveästi lukea. Onneksi olen aika sisukas, enkä anna heti periksi, vaikka välillä tuli seinä vastaan ja usko meinasi loppua.
Viikot Raudaskylällä sujuivat mainiosti. Vanhojen tansseihinkin senioriopiskelijaa houkuteltiin, mutta Pesonen tuumasi ”ettei enää hörsylämekkoa päälleen laita”.
Ylioppilaskirjoituksia hän sanoo jännittäneensä paljon. Hän päätti kirjoittaa kuusi ainetta – jos jossain reputtaisi, saisi muista kompensaatiopisteitä.
Eniten häntä jännitti pitkän ruotsin läpimeno. Siksi hän ei ollut ollenkaan valmistautunut ajatukseen ylioppilaslakin päähän painamisesta.
– En ollut tehnyt mitään valmisteluja, kun apulaisrehtori viime keväänä soitti. Pitkä ruotsi meni läpi! Kaikki kirjoittamani aineet hyväksyttiin, ei hirveän hyvillä arvosanoilla, mutta missään en reputtanut.
Samalla Pesonen muisti, ettei hänellä ole vielä hankittuna ylioppilaslakkia.
– Sen ostamisesta kehkeytyi oma juttunsa. Joka liikkeessä myyjä ihmetteli, kun tällainen vanhempi henkilö kyselee ylioppilaslakkia. Piti aina kertoa, että kyllä, se tulee minulle. Oikeaa kokoa ei vain sattunut löytymään. Viimein yhdessä liikkeessä oli juuri sopiva – mallinuken päässä, Mirja Pesonen naurahtaa.
Juhlia hän ei ajatellut järjestää, mutta onneksi – kuten hän itse jälkikäteen toteaa – muut saivat pään käännettyä. Juhlahetkestä jäi hyvä mieli.
– Nelisenkymmentä vierasta kävi kahvilla. Se oli oikein mukava juhla.
Liminkaan Pesonen on kulkeutunut monen mutkan kautta. Hän syntyi Merijärvellä, maakunnan eteläosassa. Tie kotoa maailmalle vei pian rippikoulun jälkeen 16-vuotiaana vuonna 1965. Hän huomasi maakuntalehdestä ilmoituksen, missä oululaisperhe haki kotiapulaista.
– Tuntui, että piti saada omaa rahaa. Perheessä oli yksi lapsi ja toinen tulossa. Kotiin oli kyllä iso ikävä. Vuoden päästä minua ei enää tarvittu äidin jäädessä kotiin, niin palasin kotiin. Naapurikylän koulun opettajapariskunta oli kuullut minusta ja he kävivät hakemassa kotiapulaisekseen.
Kolmannen vuoden Pesonen oli kotiapulaisena Raahessa. Sen jälkeen hän päätti ryhtyä opiskelemaan. Paikka löytyi Raahen Porvari- ja kauppakoulusta.
– Kesätöitä ei löytynyt mistään. Sitten kuulimme, että Pohjois-Norjassa olisi kalatehtaalla töitä. Meitä oli neljä tyttöä, jotka päätimme lähteä matkaan. Ensin junalla Rovaniemelle, sieltä bussilla Utsjoelle. Tehtaanväki oli meitä vastassa.
Kongsfjordissa hän teki muiden suomalaisten kanssa kaksivuorotyötä.
– Se oli hyvä paikka. Tienasin seuraavan talven koulurahat.
Merkantiksi valmistumisen jälkeen Mirja Pesonen lähti Ouluun töihin. Muutamien työvuosien jälkeen opintohalut nousivat taas pintaan. Vuonna 1975 hän valmistui merkonomiksi.
Uusi ura löytyi tullilaitokselta.
– Siellä vierähtikin sitten 37 vuotta. Vastuullani oli kassa ja kirjanpito. Vuosikymmenten aikana työ muuttui valtavasti. Aluksi kaikki tehtiin käsin. Tiskin takana asiakkaita palveli useita henkilöitä. 90-luvun alussa tulivat tietokoneet. Väkeä vähennettiin.
Mirja Pesonen toteaa jääneensä työmaailmasta hyvään aikaan.
– Vähennyspaineet jatkuivat ja töitä tarjottiin muualta. Ehdin olla osa-aikaeläkkeellä viisi vuotta ennen lopullista irtautumista.
Vaikka lukio-opinnot ottivat välillä koville, ei Pesonen pidä mahdottomana opintojen jatkamista jossain muodossa, ehkäpä avoimessa yliopistossa tai kansalaisopistossa.
– Mutta ei vähään aikaan. Sillä välin käyn kuuntelemassa hyviä luentoja. Harrastuksia riittää liikunnan, kulttuuririentojen ja käsityön parissa, joten ajan saan kulumaan ilman opiskelemistakin. Tosin kirjoittajakurssille voisin lähteä. Olen aina kirjoittanut, muun muassa runoja. Äidinkieli oli lempiaine lukiossakin.
Omalla esimerkillään hän haluaa kannustaa muitakin senioreita opiskelemaan.
– Totta on, että opiskelu pitää virkeänä ja ehkä ehkäisee dementiaa. Kannattaa opiskella. Aina oppii uutta. Eikä tietokonettakaan tarvitse pelätä. Rohkeasti vain mukaan!
Mirja Pesonen
68-vuotias aktiivinen eläkeläinen.
Syntynyt Merijärvellä. Asui pitkään Kempeleessä, nykyisin Limingassa.
Teki pitkän uran Tullilaitoksessa. Vuoden 2017 kevään ylioppilas.
Perheessä yksi poika, kissa ja sulhanen.
Harrastaa liikuntaa, lukemista, käsitöitä ja kulttuuria.