TYRNÄVÄ Tyrnäväläinen Jari Kurola piippaili ensimmäisen kerran metallinpaljastimellaan kymmenisen vuotta sitten. Välillä paljastin on ollut pitkiäkin aikoja varastossa, mutta ei harrastus ole missään vaiheessa unohtunut täydellisesti.
– Asuin sellaisessa paikassa, missä on paljon peltoa vieressä. Olin joskus kuullut, että pellosta oli joskus löytynyt hopealusikoita. Tuli sellainen fiilis, että tuota voisi olla jännittävää kokeilla. Maasta alkoi nousta kaikenlaisia löytöjä ja sitä myöten kiinnostus kasvoi.
Joskus lapsetkin lähtivät mukaan aarteenetsintään, vaikka löydöt eivät välttämättä varsinaisia kalleuksia olleetkaan. Varsinkaan aluksi.
– Kyllähän siinä nousee käyrä otsaan, jos on pari tuntia kävellyt ja nostanut maasta pelkkiä nauloja. Mutta oikeastaan jokaisella reissulla löytyy jotain. Ei välttämättä mitään niinkään arvokasta, mutta jotain mielenkiintoista. Aina kun pääsee tekemään vähän parempia löytöjä, innostus nousee.
Metallinpaljastusharrastus muovautuu hyvin paljon harrastajansa mukaan. Jokaisella on omat kiinnostuksenkohteensa. Toiselle merkityksetön metallinpala on toiselle mielenkiintoinen löytö.
– Minulla on tullut vastaan esimerkiksi pikkuautoja sellaisessa paikassa, missä asutusta ei ollut lähelläkään. Päättelin, että ne voisivat olla 70-luvulta. Ne saattaisivat tuoda paljonkin muistoja sille henkilölle, joka ne on joskus kadottanut.
Enimmäkseen tyrnäväläinen piippailee kotipaikkakunnallaan ja Oulunsalossa, mutta myös muualla lakeuden alueella. Satojen kilometrien etsintämatkoille Kurola ei kuitenkaan ole lähtenyt.
– Tietenkin, jos lähden jonnekin reissuun, otan paljastimen kyllä mukaan, vaikka en välttämättä ehtisi käyttämäänkään sitä.
Ennen aarrejahtia on hyvä tehdä taustatyötä. Tutkitaan asioita netistä, etsitään vanhoja karttoja, selvitellään missä on ennen ollut asutusta. Näin kartoitetaan otollisia etsintäalueita.
– Umpimähkään ei välttämättä kannata mennä mihinkään pelloille. Toki niitäkin voi haravoida, onhan sinnekin voitu piilottaa jotain. Varsinkin Etelä-Pohjanmaalla pelloilta löytyy paljon Ruotsin vallan aikaisia plooturahoja.
Etsintäreissuille Kurola pakkaa laukkuunsa tulostetun kartta. Siihen merkitään mahdollisimman tarkka löytöpaikka ja -syvyys. Ne täytyy merkitä ylös varsinkin silloin, kun löytyy jotain vanhaa. Löydöt saattavat kiinnostavat museovirastoa ja tällaiset tiedot ovat heille hyödyllisiä.
– Minulla ei ole niinkään kiinnostusta keräillä mitään, vaan mieluummin tuon löydöt muidenkin nähtäväksi. Etsin lähinnä palasia historiasta. Minulle ei ole pettymys, jos en löydä mitään viittäkymmentä vuotta vanhempaa.
Jokaisella piipparilla on omat syynsä ajanvietteelleen. Kurolalle historialla on suuri rooli harrastuksessa. Mies on alunperin kotoisin Oulusta, mutta harrastuksen myötä paikallishistorian tuntemus on lisääntynyt huomattavasti.
– On paljon helpompi juurtua paikkakunnalle, kun tietää mitä siellä on ollut ennen. Kyllä tässä on myös sellainen historiallinen puoli. Ainakin minulle.
Tehtyjen löytöjen mukana saa myös jonkinlaisen konkreettisen käsityksen ajan hampaan mahdista.
– Löysin yhdesti lusikan, joka mahtoi olla alpakkaa tai jotain uushopeaa. Se oli niin haurastunut, että se hajosi heti, kun sen kaivoi ylös. Se oli säilyttänyt muotonsa, mutta heti kun siitä otti kiinni, se katkesi moneen osaan. Siinä näki, että mitä maa tekee, kun joku esine on hautautunut. Se on ihan jännä juttu myös.
Harrastuksen moraalikoodistoon kuuluu se, että toimitaan hyvien tapojen ja lain mukaan. Paljastimen kanssa ei saa mennä ihan mihin tahansa etsiskelemään. Piippailua varten täytyy kysyä maanomistajalta lupa.
– Yleisillä alueilla – esimerkiksi uimarannoilla – voi piippailla. Ymmärtääkseni kunnan mailla voi käydä myös, mutta olen itse kysynyt silti aina luvan. Yksityisomistuksessa oleville maille pitää aina kysyä lupa. Museoviraston suojelemille alueille ei saa mennä. Sen suhteen täytyy olla tarkka. Ja tietysti kaikki kuopat pitää aina täyttääkin.
Lähtökohtaisesti piippailun yhteydessä tehtävät löydöt kuuluvat maanomistajalle, mutta tämä on aina tapauskohtaista. Maan kätkemien artefaktien kohtalo riippuu paljon siitä, mitä harrastaja ja maanomistaja ovat sopineet. Jos löytö on museohistoriallisesti arvokas, se kuuluu automaattisesti valtiolle.
– Meillä on aina sellainen toive, että esineet saisi jonnekin näytille. Esimerkiksi kirjastoon tai museolle, jotta ihmiset pääsisivät ihmettelemään niitä. Jos löytyy jotain todella vanhaa, niin silloin kaiveleminen kannattaa lopettaa ja ilmoittaa museovirastolle.
Piippailupaikkoja valitessa on hyvä käyttää maalaisjärkeä. Täytyy huomioida etsinnän ajankohta ja myös se, millaisia löytöjä on mahdollisesti luvassa.
– Esimerkiksi peltoalueille ei ole mitään asiaa silloin, kun kasvukausi on käynnissä. Monet käyvät vanhoilla taistelualueilla. Itseäni ei innosta mennä kuokkimaan sellaista maata, josta ei tiedä onko siellä kranaatti tai joku räjähtämätön pommi. Sellaiseen maahan ei mielellään lyö lapiota.
Kurola arvelee, että halvimmat paljastimet liikkuvat viidenkympin hujakoilla. Parinsadan vehkeellä pärjää jo useamman vuoden. Kuten likimain kaikissa harrastuksissa, rahaa saa halutessaan uppoamaan paljonkin.
– Ei tämä ehkä maailman halvin harrastus ole, mutta sen alkuinvestoinnin jälkeen tämä on käytännössä ilmaista. Tämä kysyy lähinnä jalkoja. Ulkoilumuotona tämä on todella hyvä. Tässä tulee käveltyä huomaamattakin useita kilometrejä.
Etsintäsyvyys riippuu laitteistosta. Peruspaljastimilla voi tutkailla kohtuullisesti 20–40 sentin syvyyteen, puoli metriä alkaa olla maksimi. Kurola suosittelee pitämään harrastuksen alkuvaiheessa paljastimen asetukset sellaisena, että se näyttää kaikki metallit.
– Kun laitteen oppii tuntemaan, niin silloin näytöstä tietää, että kannattaako alkaa kaivamaan. Aluksi kaivaa jokaisen pullonkorkin ylös. Tällaisessa harrastuksessa ei ole kuin yksi tie ja se on harjoittelu. Se vaatii tunteja. Ja monta turhaa nostoa. Alussa tässä kysytään ehkä vähän pidempää pinnaa.
Kurola piippailee usein kollegansa Petri Ervastin kanssa. Kaksikolla on aikomuksena koota yhteen sosiaalisen median kautta paikallisten harrastajien rinki. Varsinkin harrastuksen alkuvaiheessa kokeneempien vinkit voivat helpottaa piippailuun syventymistä. Vaikka piippailun kautta tapaa uusia ihmisiä, pienimuotoinen salailukin kuuluu joskus asiaan.
– Tässä on siinä mielessä tietynlainen yhteys kalastukseen. Jos jollakin on tiedossa hyvä ottipaikka, ei siitä aina mielellään kerrota muille, Kurola naurahtaa.
Ensisijaisesti metallinpaljastin on Kurolalle harrastusväline, mutta voi sitä käyttää myös hyötytarkoituksessa.
– Noissa vehkeissä pystyy määrittelemään, että etsiikö jalompia metalleja vai ihan kaikenlaista rautaa. Kaverit tietävät, että minulla on tällainen laite. On oltu haravoimassa autonavaimia, korvakoruja ja sormuksia. Olen minä joskus ollut etsimässä rakennustyömaalta puhelinpiuhaakin.
