Tyrnävä Tyrnävällä asuva Anna-Marie Takalo, 54, pyörittelee käsissään kovakantista kirjaa, jossa tiivistyy kymmenen vuoden urakka. Laivaruokailun historiaa käsittelevä Laivakorpuista lehtipihviin -tietokirja sai alkunsa Takalon restonomiopintojen opinnäytetyöstä, jossa hän pureutui merimiesruokakulttuuriin Suomen kauppalaivastossa. Takalo alkoi ihmetellä, minkä takia suomalainen laivaruoka eroaa niin radikaalisti mantereen kansanomaisesta ruokakulttuurista: miksi laivojen aamiaisella tarjotaan raviolia, sunnuntain lounaalla pekonia, spagettia ja papumuhennosta ja sunnuntain päivällisellä puolestaan broileria vahvan curry-kastikkeen kera?
Kukaan muu ei ollut aiheeseen vielä Suomessa tarttunut, joten lähdemateriaaliakaan ei juuri ollut. Takalon oli pengottava arkistoja, etsittävä haastateltavia ja vierailtava museoissa aina Englantia ja Ruotsia myöten.
– Hain sieltä taustoitusta lainsäädännölle, merimiesten muonitusta koskeville säädöksille ja keittiöteknologian kehittymiselle. Kirja itsessään painottuu nimensä mukaisesti Suomen laivaruokailuun, Takalo selventää.
Laivaruokakulttuuri oli Takalolle tuttu jo ennen kirjaprojektia. Hän suoritti laivakokin pätevyyden Helsingin merimieskoulussa 1980-luvulla ja aloitti työnsä Nesteen varustamon rahtilaivoilla. Laivakokkina hän on työskennellyt 30 vuoden ajan.
Meri teki Takaloon lähtemättömän vaikutuksen jo kauan ennen alan opintoja.
– Meri on vetänyt minua aina puoleensa. Synnyin ja vartuin Ruotsissa Uddevallan kaupungissa. Isäni oli töissä telakalla ja kävimme usein siellä sunnuntaiajelulla, hän muistelee.
Ruotsista perhe muutti Pattijoelle isän sukujuurien perässä. Uravalinta vahvistui peruskouluvuosien aikana.
– Lukiotakin kävin ja siellä opettajat vastustivat merimieskouluun lähtemistäni. Aluksi halusin radiosähköttäjäksi, mutta teknologian kehityttyä se ammatti jäi tarpeettomaksi. Päätin lähteä talouspuolelle.
Laivakokkina hän on matkannut Gustaf Eriksonin aluksilla yli päiväntasaajan, merimittausretkikunnan mukana Barentsinmerellä ja Grönlannissa jäävuorien hinaustehtävissä. Ala on muuttunut hänen työvuosiensa aikana.
– Monessa suhteessa on palattu sadan vuoden takaiseen. Vielä 1980-luvulla taloushenkilökuntaa oli enemmän, mutta nykyisin yksi kokkistuertti vastaa koko ruokahuollosta. Päivät venyvät usein pitkiksi. Aamupalaa on alettava valmistella aamukuudelta ja keittiöstä suoriutuu vasta iltaseitsemän jälkeen, Takalo kertoo.
Teoksen aikajana ulottuu purjelaivakauteen, jolloin miehistöt olivat monikansallisia ja laivoilla tarjottava ruoka samantyyppistä kansallisuudesta riippumatta. Ruoka-ainevalinnat tehtiin säilyvyyden ehdoilla.
– Purjelaivat saattoivat olla vuodenkin merillä eikä kylmäsäilytysmahdollisuutta ollut. Mukana oli koko vuoden muonavarasto – myös elävää karjaa. Ruokaa ja vettä säännösteltiin tarkasti.
Höyrylaiva-aikana ruokahuolto mullistui, kun keittiövarustelu kehittyi ja merimatkat lyhentyivät.
– Enää ei käytetty niin paljon suolattua lihaa vaan ruoka oli tuoreempaa. 1950-luvulta eteenpäin hedelmien ja kasvisten käyttö alkoi yleistyä, Takalo kertoo.
Nykyisin merimatkojen kesto lasketaan vuorokausissa eikä muonavaroja jouduta säännöstelemään kuten ennen. Ruokalistan liha- ja rasvapitoisuus on vähentynyt ja merimiehetkin ovat terveystietoisempia.
– Tänä päivänä on salaattia joka aterialla. Aamiaiset ovat edelleen tuhteja, sillä osa on ollut yön töissä ja heillä on aamupalalla jo isompi suolaisennälkä.
Suomalaisessa laivaruokailussa on yhä jäänteitä menneiltä ajoilta: torstai on rahtilaivoilla hernekeittopäivä ja sunnuntaisin ruokaillaan juhlallisemmin – aivan kuten entisaikoinakin.
Takalo on huomannut, että ruoan merkitys korostuu suljetussa ympäristössä. Pitkien merimatkojen aiheuttama tylsistyminen purkautuu joskus kärkkäänä palautteena.
– Ruoasta purnaaminen on kuulunut aina merimieskulttuuriin. Miehistö on täysin riippuvainen kokin ammattitaidosta. Ruokailu on sosiaalinen hetki ja myös lepohetki työstä. Se on virike yksitoikkoisuuteen. Siihen latautuu enemmän odotuksia kuin mantereella, Takalo tietää.
Miehistölle on loihdittava evästä kelissä kuin kelissä. Kun merenkäynti on kova, muuttuu kokin työ fyysisesti haastavaksi – väliin jopa akrobatiaksi. Kokkausta helpottaa liesiin ja uuneihin asennetut metalliset tukiraudat, jotka pitävät kattilat, pannut ja uunivuoat aloillaan.
– Barentsinmerellä oli kerran sellainen myräkkä, että jalka pyöri kengässä ja tein jatkuvaa slalom-liikettä. Kyllähän se antoi vähän haastetta ruoanlaittoon, Takalo naurahtaa.
Keittiötä ei kuitenkaan ihan hevillä suljeta kovankaan myrskyn vuoksi. Takalon työvuosien aikana näin on käynyt turvallisuussyistä ainoastaan kerran.