70 vuotta yhteistä avioliittotaivalta on saavutus, joka jää monelta tavoittamatta.
Mutta lumijokiset Martta ja Mauno Mursu ovat nyt tämän virstanpylvään kohdalla. Heidät vihittiin Lumijoen pappilassa 13. helmikuuta 1950. Martta oli silloin 19-vuotias, Mauno 20. Mauno oli ehtinyt suorittaa asepalveluksen ennen vihkimistä.
Lumijoen Tiironperältä kotoisin oleva Mauno ja Ylipäässä syntynyt ja kasvanut Martta tapasivat toisensa Lumijoen työväentalolla järjestetyissä voimisteluharjoituksissa.
Kumpikin nautti voimistelusta: Martta on käynyt jopa voimistelunohjaajakurssin. Iltamissa oli noihin aikoihin voimistelunäytöksiä, ja välillä kilpailtiin TULin kilpailuissakin.
Martta ja Mauno olivat kyllä olleet rippikoulussakin yhtä aikaa ja nähneet toisensa tansseissa. Silloin vispilänkauppaa ei vielä ollut.
Pariskuntaa alkaa naurattaa, kun heiltä kysyy, mikä toisessa osapuolessa oli sellaista, joka vei lopulta papin puheille.
– No kun rakastuttiin, Martta tokaisee.
Isoja hääjuhlia ei sodan jälkeisinä niukkuuden aikoina tavattu järjestää.
Myöskin Martta ja Mauno lupautuivat toisilleen vain papin ja todistajien läsnä ollessa. Vihkimisen päätteeksi juotiin kotona kahvit.
Aluksi nuoripari asettui asumaan Martan kotitaloon Ylipäähän. Siellä syntyi myös kaksi perheen neljästä lapsesta.
Sittemmin he ovat muuttaneet useasti. Maatilan kasvatit ostivat pienen tilan Selkämatalalta. Siellä kasvatettiin ensin karjaa, sen jälkeen heillä oli useiden satojen kanojen kanala.
Tila myytiin 14 vuoden maatalousyrittäjyyden jälkeen, ja perhe muutti Ouluun vuonna 1970.
Mauno aloitti työt Oulun yliopistollisen keskussairaalan rakennustyömaalla betonivalutöissä.
Martta työskenteli puolestaan Lihakunnalla siivoojana.
– Oli hyvä asia, että sai vakituista työtä ja palkka tuli säännöllisesti. Elämä oli rahallisesti parempaa kuin maatilalla, Martta kertoo.
Maunolla olisi ollut sairaalatyömaalla töitä riittämiin, mutta hän päätyi toisenlaiseen ratkaisuun:
– Kun tuli mahdollisuus saada vakituinen työpaikka Oulu-yhtiöltä, siirryin sinne, Mauno kertoo.
Oulu-yhtiöllä Mauno ehti olla vain kolme vuotta. Sitten alkoivat koko ajan pahenevat oireet: vapinaa, kipuja, vaikeutunutta liikkumista ja muita keskushermostollisia vaivoja.
Mauno Mursulla todettiin elohopeamyrkytys. Hän pääsi sairaseläkkeelle vain 43-vuotiaana.
– Nykyään kipuja ei ole onneksi enää niin paljon, Mauno toteaa.
Eläkepäivillä Mauno teki sitä, mistä nautti eniten: oli merellä ja kalasti. Olihan hän jo nuoruudessaan ollut kalastajana vähintään puoliammattilainen.
Martta siirtyi työskentelemään Valion jäätelötehtaalle. Eläkepaperit hän sai 55-vuotiaana.
– Sain jäädä eläkkeelle terveenä. Siihen aikaan eläkkeelle jääminen oli helpompaa kuin nykyään, Martta toteaa.
Selkämatalalta Mursut ostivat kesämökin vuonna 1973.
Mökillä pariskunta viihtyi hyvin. Mauno kalasteli, Martta hoiti puutarhaa ja kasvatti vihanneksia. Mökkiäkin remontoitiin.
– 61-vuotiaana ajoin vielä ajokortinkin, Mauno naurahtaa.
Eläkepäivät on täyttänyt mökkipuuhien lisäksi myös matkustelu.
Mursut suuntasivat auton nokan kernaasti eri puolilla Suomea asuvien ystäviensä luokse sekä Lappiin ja Pohjois-Norjaan. Kirkkoniemet, Pykeijat, Vuoreijat ja Altat ovat tulleet vuosien varrella hyvinkin tutuiksi.
– Ollaan tehty pitkiä reissuja. Yhdenkin reissun aikana kilometrejä tuli 4 000, Mauno muistelee.
Martan intohimona ovat käsityöt. Hänen sormissaan on syntynyt kasapäin erilaisia kanavatöitä, myssyjä, sukkia, lapasia ja koristetyynyjä.
Vuonna 1988 pariskunta muutti takaisin Lumijoelle asumaan. Edelleen Mauno ajaa hurauttaa kauppaan, Martta käy eläkeläisten kerhossa. Tarvittaessa saa apua sekä kunnalta että hyviltä ystäviltä.
– Tämä asunto on paras. En tykännyt ollenkaan asua kerrostalossa kaupungissa, Martta tuumaa.
– Itse keitän ruuat, mutta siivooja meillä käy. Ja sairaanhoitaja laittaa lääkkeet dosettiin. Mauno taas hoitaa itse lääkeasiansa.
Pitkän avioliiton salaisuutta miettiessään molemmat toteavat, että heidän ikäpolvellaan on avioliitossakin kovempi kestävyys.
– Ja olihan se siihen aikaan rahastakin kiinni. Jos vaimolla ei ollut ammattia eikä työpaikkaa, niin mihin sitä olisi lähtenyt, miettii Martta.
– Mutta ei eroaminen ole koskaan käynyt mielessä, tähdentää Mauno.
Pariskunta myöntää, että 70 vuoden aikana on ehditty sanaillakin ”jonkin verran”. Mutta ei sillä tavoin kuin monet iäkkäätkin ihmiset, jotka Maunon mielestä saattavat kinastella kuin pikkulapset.
– Tuleehan sitä joskus inttämistä, kun on joutilasta aikaa. Mutta koskaan emme ole olleet pitkään vihassa, Mauno tähdentää.
– Kun toinen antaa periksi, inttäminen loppuu siihen, Martta nauraa.