Lukijalta
Mielipidekirjoitus

Mä­ki-Hir­ve­län his­to­riaam

Katson maalaismaisemaa… Kuva otettu kesällä 1977 kirkonmäeltä. Etualalla heinäseipäitä, liminkalaisittain ukkoja, joita ei enää nähdä maalaismaisemassa. Taustalla entinen sukutalo Mäki-Hirvelä. Nyt uusien asukkaiden asuttama.
Katson maalaismaisemaa… Kuva otettu kesällä 1977 kirkonmäeltä. Etualalla heinäseipäitä, liminkalaisittain ukkoja, joita ei enää nähdä maalaismaisemassa. Taustalla entinen sukutalo Mäki-Hirvelä. Nyt uusien asukkaiden asuttama.
Kuva: Matti Korhosen arkisto

Limingan vanhin sukutila oli Mäki-Hirvelä. Sukukirjan merkinnän mukaan vuonna 1591 Olli Antinpoika asui Mäki-Hirvelän paikalla. Suku jatkui vuosisadasta ja sukupolvesta toiseen.

Sukunimi oli alkujaan Hirvi. Suvun arvellaan olevan lähtöisin Hämeestä Hirvijoki-nimisestä paikasta, josta myös sukunimi Hirvi.

Seitsemäs asukas Pekka Erkinpoika tultuaan isännäksi otti sukunimeksi Hirvelä. Nimi säilyi siihen saakka, kunnes isännäksi tuli Jaakko Abraminpoika.

Tila jaettiin 1800- luvun lopulla Jaakon ja veljensä Antin kanssa. Jaakko otti tilan nimeksi Mäki-Hirvelän.

Antin osa Hirvelästä sai nimen Ranta-Hirvelä, joka aluksi oli Liminganjoen varrella, josta talo muutettiin toiseen paikkaan.

Poikamies Antti myi talonsa ja meni Amerikkaan jääden sinne.

Vuonna 1947 Oulun l. Talousseuran 120-vuotisjuhlisssa saivat muutamat Limingan talot kunniakirjan, kun talo oli ollut 200 vuotta saman suvun hallussa. Kunniakirjan saaneista mainitaan vanhimmaksi sukutilaksi Mäki-Hirvelä.

Menneenä aikana Mäki-Hirvelä oli vauras talo. Isäntä Abram Jaakonpoika kuoli vuonna 1867 ”kuumaan tautiin”, eli silloin yleiseen lavantautiin. Vuosi oli pahin tuon ajan nälkävuosi.

Perukirjan mukaan talossa oli ruista 20 ja ohraa 20 tynnyriä. Selvää leipää riitti purtavaksi myös pahoina katovuosina.

Mäki-Hirvelä oli Limingan ja luultavasti Pohjanmaan vanhin sukutalo, satoja vuosia ollut saman suvun hallinnassa.

Viljo Mäki-Hirvelä oli viimeinen taloa hallinnut suvun mies. Poikamies kynti ja kylvi pellot, lypsi lehmät ja saalisti jänikset. Viljo oli ahkera metsästäjä, jolla oli hyviä ajokoiria. Hän oli ajoittain myös riistanvalvojana.

Yhtenä keväänä riistapoliisi ja riistanvalvoja kulkivat kyliä pitkin tarkkailemassa, onko koiria vapaana juoksemassa.

Ketunmaan Korhosella oli matalajalkainen jänispiiska, dreeveri. Keväthankien aikaan aamusella dreeveri-Mikko pujahti talon takana olevaan metsään. Mikko röykytti jäniksiä aamupäivän ja pitkälle yli puolenpäivän. Viimein uupuneena laahusti kotiin. Siitä ei ole tietoa pystyikö omin voimin kipuamaan sängyn päälle, vai auttoiko joku. Uupuneen jänispiiskan silmä ei värähtänyt, kun tupaan tuli kaksi vierasta miestä. Nämä katsoivat nukkuvaa ajopiiskaa, sanoivat:

– Tuo koira ei ainakaan aja jänistä!

Ei ajanut. Ei sillä kertaa.