KEMPELE Veikko Ojalehdon kutsuntaviranomainen vakinaiseen väkeen oli Raahen suojeluskuntapiiri, mutta kutsunnassa hän kävi Rengon kirkon vieressä nuorisoseuran talossa vuonna 1937. Hän oli jo tuolloin Hämeen Rengossa Ylitalon renkinä ja siksi meni armeijaan Viestipataljoona 3:een (VP 3) Riihimäelle lokakuussa 1938.
Nuorukaisen pituus oli 168 senttiä, paino 68 kiloa, saapas kokoa 42 ja kaasunaamarin n:o 2. Sotilasvala 3.1.1939 ja siviliin heinäkuussa. Erikoiskoulutus puhelinmies. Hän ehti olla mukana talvisodassa Viipurinlahden taisteluissa reilut kolme kuukautta koko sodan keston 13.3.1940 saakka ja lopuksi kovien pommitusten aikana Viipurin takana.
Osoitetiedot olivat kaiketi siihen manuaaliseen aikaan hiukan hakusalla, kun Ojalehdon uusi palvelukseenastumismääräys ”ylimääräisiin harjoituksiin ja liikekannalepanoon” oli mennyt Nivalaan, syntymäpitäjään. Toiset Rengon miehet olivat kokoontyneet jo viikkoa aiemmin Tyrväälle täydennysjoukkojen keskukseen, Ojalehto ilmoittautui 18.6.1941, yksikkö 3./VP 10.
Heti alkoi puhelinlinjojen rakentaminen ja myöhemmin korjaaminen Hyrynsalmen-Uhtuan-Kuusamon ja Kiestingin välillä. Suomi oli sopinut Saksan kanssa, että ”Saksa saa käyttää Suomen aluetta taistelussa Neuvostoliittoa vastaan ja että Saksa vastaa pohjoisesta rintamasta”. Muurmannin rata piti katkaista ja sitä kautta ottaa haltuun Petsamo ja Karjala aina Viipuriin ja Suomenlahdelle saakka. Rataa ei saatu katkaistuksi.
Arki on arkea sodassakin. Veikko Ojalehto oli kiipeillyt pylväskengillä jo muutamia päiviä pohjoisella rintamalla ja rakentanut ja korjannut avolinjayhteyksiä. Hän oli nähnyt saksalaisten ampuvan omiaan useita kertoja: olivatko ne nuoret sotilaat tottelemattomia vai mitä?
Sitten elämä pysähtyi. Hän otti kiväärin, jonka piti aina olla olalla pylväässäkin - olihan karmea sota - ja tähtäsi saksalaista upseeria, joka oli ampumassa viittä veljeään. Suomalainen aseveli - kuka lie ollut - huusi: ”elä perkele ammu niitä sakuja, kuolet heti ite”.
Veikko muistelee, että maailma melkein sumentui, mutta hän ei ampunut. Siksi hän saattaa elää satavuotiaaksi! Mutta millä voimalla hän pysyi pylväässä...?
Veikko kertoo nähneensä, että myös suomalaiset upseerit ampuivat niskuroivia alaisiaan.
Se kaikki oli kovaa katsottavaa nivalalaisen maalaispojan silmin, joka oli lapsuutensa ja nuoruutensa elänyt hyväätarkoittavien naapureiden avulla! Mutta sitten tapahtui: maantiepommi - kävelymiina - räjähti ja teetti sotasairaalakäynnin Ouluun. Käsivarteen tuli oikein kunnollinen orkonen.
Oulun Diakonissakodin naapurissa oli sotilassairaala ja siellä makasivat vierekkäin silloin toisiaan tuntemattomat Veikko Ojalehto ja Heimo Kangas, Kangas peräpukamaleikkauksesta parantumassa ja Veikko maantiepommista. Kangas oli tärkeä henkilö, kun Kempele alkoi kasvaa 1960-70 lukujen vaihteessa.
Viestimiehet - piuhamiehet - lankasotilaat - olivat sodan johdolle lahjomattoman tärkeitä, kun silloin ei ollut mitään johdottomia yhteyksiä, kuvitelpaapa tämä älypuhelinten sukupolvi! Kaikki tieto kulki tapsia pitkin! Ja jos ei ollut tapsia, oli vain huutoyhteys.Tai tusina miestä juoksi henki hieveröissään kilometritolkulla... Osaammeko sitä käsittää? Pakkohan se on.
”Minä kelaan vain”, kuultiin viestimiesten sotakaverereilleen huutelevan, mutta totuus on ihan toisenlainen. Näiden tapsimiesten varassa oli sodassa se, miten tykistö pystyi ampumaan, miten sodan johto pystyi antamaan komentojaan tiedustelutietojen pohjalta ja miten tultiin takaisin Suomeen, kun kaikki muu oli mahdotonta!
Mutta 2017 satavuotias Veikko Ojalehto elää edelleen, hän joka teki noita tapsilinjoja etulinjaa varten meille ja saksalaisille ja korjasi linjat, kun vihollinen ne tuhosi.